Haa, luvassa kerrankin juonekkaampi osa! Ja jaksoin suositella taustamusiikkiakin: Tubular Bells
"Ai pahus kun nukuttaa", Tulpen sanoi ja hieroi silmiään isosiskonsa selatessa aamun lehteä. "Tarjoaako SimCityn Sanomat mitään kiinnostavaa, Sue?" hän sitten kysyi. "Odotas", Sue vastasi ja käänsi sivua. "Täällä oli yksi artikkeli..."
Löydettyään oikean sivun Sue karaisi hieman kurkkuaan ja alkoi lukea. "Kaunialan kaupungin raunioista löydettyä aineistoa on viimein päästy tutkimaan. Useita eri kantoja edustavat tutkijat joutuivat kiihkeään väittelyyn löytöjen luonteesta, aiheena erityisesti Goottilan kartanosta löydetyt jäänteet. Janus Gootilan ja hänen kahden lapsensa, Cassandran ja Aleksanterin ruumiiden lisäksi ei löydetty muita. "
"Kuitenkin väitettiin, että talossa on asunut myös Janus Goottilan vaimo, Johanna, joka sittemmin on tunnustettu kadonneeksi ja uskotaan kuolleen. Väitettä, että Rouva Goottilalla olisi ollut yhteyksiä niinsanottuun planeetan ulkopuoliseen älykkyyteen ei pystytty perustelemaan muttei täysin kiistämäänkään. On myös liikkunut huhu, että kyseinen nainen olisi nähty Outolaakson tienoilla. Kuitenkin kaikki henkilöt, jotka ovat väittäneet nähneensä Johanna Goottilan eivät ole saapuneet todistamaan väitettään. "
"Useat havainnon poliisiasemille ilmoittaneet henkilöt ovat myöhemmin joutuneet itse "kadonneita" listalle. " Sue taittoi lehden ja työnsi sen kirjahyllyyn. "Tämä on mielenkiintoista."
"Kaunialasta olen kyllä kuullut mutta Johanna Goottila on minulle outo nimi. Voisitko selventää hieman?" Tulpen pyysi.
"Sanotaan, että se kaapattiin ulkoavaruuteen ja että alienit päästävät sen välillä tänne Outolaaksoon jaloittelemaan. Teijo kertoi, että sen äiti oli nähnyt Johannan kävelemässä heidän talonsa ohi", Sue vastasi.
"No miksei se sitten ole kertonut siitä sen enempää?" Tulpen ihmetteli. "Teijo kertoi että lehmäkasvi söi sen", Sue kertoi. Kumpikin oli hetken aikaa hiljaa. "Minusta tuo kuulostaa aivan kummitusjutulta", Tulpen naurahti.
Sitten Sue kuuli äidin kutsuvan häntä ja kiiruhti yläkertaan. "Minun pitää mennä tutkimaan hautausmaata erästä artikkelia varten", Hester aloitti mutta Sue ei sallinut hänen jatkaa. "Voidaanko minä ja Tulpen tulla mukaan? Täällä on tylsää", tyttö ehdotti. Hester mietti nopeasti. "Noh, miksei?"
"Hauska päästä käymään jossakin muuallakin kuin koulussa", Tulpen sanoi. "Tuskin siellä kovin paljon tekemistä löytyy", Sue mutisi ja potkaisi pikkukiveä.

Tulpen hymyili kärsivällisesti isosiskonsa kiukkuilulle, hän kun tiesi siskon kapinoivan aivan muuten vain ettei olisi vaikuttanut liian kiltiltä. Perheen nuoremmasta lapsosesta oli kehkeytynyt hyvin tarkka huomiontekijä.
"Laittakaas turvavyöt vielä kunnolla kiinni niin sitten mennään, tytöt", Hester sanoi.
Kun perheen vihreä auto peruutti ajotielle, Tulpenia alkoi kummasti kutittamaan vatsanpohjukasta. Jotenkin hänestä tuntui, että tämä oli hirveän tärkeää. Jotain jännittävää ja ainutkertaista oli juuri tapahtumassa. Mutta mitä?
"Mitä mietit?" Hester kysyi huvittuneena Tulpenilta, kun tämä tuijotti jonnekin kaukaisuuteen. Sitä Tulpen ei osannut sanoa, mikä sai hänet hermostumaan. Miksei hän tajunnut, mistä tämä tunne johtui?
Hester pysäytti auton tien reunaan, ja lapset loikkasivat ulos verryttelemään jäseniään. Tulpen lähti kohti pientä, kaaripylväin koristeltua porttia. "Tulpen, pääportti on täällä!" Hester huikkasi kauempaa vasemmalta saaden tytön kiiruhtamaan luokseen.
"Odotelkaa tuolla keskemmällä älkääkä menkö kovin kauas", Hester sanoi tytöille ennen kuin lähti aloittamaan tutkimuksiaan. Siskokset katselivat tarkkaan ympärilleen. Tulpenia kiinnostivat kukat, Sueta jokin muu.
"Harmi ettei tultu tänne vähän myöhemmin illalla. Oltaisiin voitu nähdä aaveita!" Sue valitteli. "Älä hupsi! Tiedäthän sinä, etten minä usko kummitusjuttuihin", Tulpen sanoi ja meni pyydystämään pientä leppäkerttua koristepensaasta.
"Ari joku, kuollut yliopistolla, ei sukulaisia", Hester mutisi lukiessaan yhdentekevän hautakiven kirjoitusta. Sitten hän kiersi aukion kautta paljon koristeellisemman portin luo. Siellä sijaitsivat Pinen sukuhaudat.
Hester asteli hiljaa sisään kellansävyisistä porteista. Runsaiden kukkaistutusten takana nökötti kolme hautakiveä.
Armas Pine, Tiia Pine, Antto Pine. Hester puisteli päätään. Kaikki olivat Pinen sukua vain avioliittojen kautta, jos sitäkään. Hänen kollegansa olivat olleet oikeassa sanoessaan, että Pinen suku oli piilottanut hyvin kuolleet jäsenensä.
Paitsi että... Kääntyessään ympäri lähteäkseen Hester huomasi pienen, vaatimattoman metalliportin koristeellisessa aidassa, orvokkien ja päivänkakkaroiden takana. Ei kai katsomisesta voisi olla haittaa?
Pieni portti ei narissut lainkaan Hesterin astuessa valkoiselle hiekalle. Kurjenkalpojen, päivänliljojen ja sädelatvojen värit jäivät Hesteriltä huomioimatta hautakivien kaiverruksen takia. "Chris Pine, Lena Pinen poika, kaipaamaan jäivät 4 lasta ja vaimo", hän luki epäuskoisena kultakirjoituksen. Ja tuolla, tuolla kauimmaisena, Petronella Pine joka oli kuollut satelliitin syöksyessä maahan.
Mutta keskimmäisenä oli tärkein. Lena Pine, joka lepäsi rauhassa laisen seinän takana.
"Nyt nokka turpeesta, Tulpen! Mä kuulin jotain", Sue sihahti siskolleen. Tulpen nousi seisomaan ja kuulosteli hetken. Tosiaan, hänkin oli kuulevinaan jonkinlaista heikkoa ääntä.
"Kuuletko sinäkin sen?" Sue kysyi. Tulpen nyökkäsi. Hän todellakin kuuli sen nyt, vaikka oli äsken keskittynyt vain ja ainoastaan kukkien tuoksuun ja väriloistoon. "Se kuuluu tuolta muurin takaa. Mennäänkö katsomaan?" Tulpen kysyi ja viitasi harmaaseen seinään. "Ei äiti huomaa."
"Tästä pääsee sisemmälle", Sue sanoi löytäessään aukon muurista. "Varo ettet eksy. Tämä näyttää aika sokkeloiselta", Tulpen varoitti. Hän piirsi kengänkärjellään pienen viivan soraan aina kun isosisko meinasi kadota kulman taakse.
"Outoa. Täälläkin on hauta" Sue sanoi ja viittasi pikkusiskonsa katsomaan. Yksinkertainen harmaa hautakivi oli kätketty pieneen muurin ympäröimään kuin huoneentapaiseen tilaan. Ei kukkia, Tulpen pani merkille. Hän kumartui katsomaan korutonta kaiverrusta jonka sammal oli jo osin peittänyt. "Mitä siinä lukee? Kenen hauta se on?" Sue kärtti. Tulpen nosti katseensa. "Johanna Goottilan..."
"Mä tahdon pois!" Sue kiljaisi ja pinkaisi juoksuun. "Odota!" Tulpen huusi. Sisko juoksi selvästi väärään suuntaan. Sieltä, mistä he olivat tulleet ei kasvanut tuollaista puuta. Tulpen kiiruhti sisarensa perään.
Tulpen pysähtyi huomatessaan vanhassa kivimuurissa olevan rautaportin. "Sue! Tule katsomaan mitä minä löysin!" Tulpen huusi ja työnsi portin auki.
Sue tönäisi pikkusiskonsa syrjään ja kiiruhti pari askelta tämän edelle. Vanha portti oli vienut tytöt pienen metsikön laitaan. Varsinaisen hautausmaan kukkatuoksut alkoivat tuntua Tulpenista kovin teeskenteleviltä ja tekopyhiltä hänen sieraintensa tavoittaessa aidon metsän tuoksun.
"Tästä pääsee varmaan hautausmaan vanhaan osaan", Tulpen sanoi ja työnsi auki vielä toisen, pienemmän rautaportin.
"Tulpen hei! Minä löysin polun", Sue kuulutti.
"Minä löysin vielä jotain paljon parempaa", Tulpen sanoi ja viitoi siskoaan paikalle. "Jaa mitä? Taskukokoisen lohikäärmeen?" Sue nauroi mutta tuli kumminkin katsomaan.
"En vaan lammen." Tulpen hymyili ja kääntyi siskoonsa päin. "Olihan sinulla vielä ne kelat ja siimat mukana?"
Tytöt alkoivat kiinnittivät kelat maasta löytämiinsä sopiviin oksiin ja sitoivat koukut siimojen päähän.
"Etkö laita matoa koukkuun?" Sue ihmetteli kun pikkusisko heilautti veteen tyhjän koukun. "Turhaa härnätä matoparkaa. Ei sitä kalaa aina tarvitse saada", Tulpen tokaisi. Sueta nauratti.
Tytöt onkivat hetken aivan hiljaa ja kuuntelivat lintuja. Lammessa ei tuntunut olevan kaloja, mutta kuten Tulpen sanoi, se ei haitannut.
Parinkymmenen minuutin päästä Tulpen kyllästyi uittamaan siimaa. Huomatessaan pienet tuulenpuuskat hän kaivoi taskustaan syntymäpäivälahjaksi saaneensa saippuakuplavehkeen.
"Sue hei! Tule sinäkin puhaltamaan kuplia", Tulpen huikkasi. "Ei nyt. Tuolla on orava", Sue sihahti. Tulpen lopetti kuplien teon ja liittyi siskonsa seuraan päästelemään suustaan pieniä vikiseviä ääniä kurreparan hämmästykseksi.
Hester palasi tyytyväisenä keskusaukion kukkapalstalle. Hän oli saanut hautakivien kirjoituksista tietoa ainakin kolmen lehden tarpeiksi.
Mutta missä tytöt olivat? Eivät penkillä ainakaan. Ehkä tutkimassa istutuksia?
"Sue! Tulpen! Missä te olette, nyt pitää lähteä!"
"Ai hiisi! Äiti huutaa", Sue huudahti ja pinkaisi juoksuun Tulpenin seuratessa aivan muutaman askeleen päässä.
"Mistä suunnasta me tultiin?" Sue ihmetteli portin kohdalta. "Tuolta!" Tulpen huusi. "Ai vasemmalta?" "No sieltä, mene mene mene!"
"Siinähän te olettekin. Missä oikein olitte?" Hester kysyi kun tytöt ilmestyivät hengästyneinä paikalle. "Me, tuota, katseltiin kukkia! Niin juuri", Tulpen keksi.
"Mitä sinä oikein höpötät? Eihän siellä mitään kukkia... Au!" Sue aloitti mutta sai Tulpenilta sääreensä sellaisen potkun että oli tuupertua nenälleen. "Tulkaahan jo", Hester huikkasi tytöille.
"Mitä tuo oikein tarkoitti?" Sue kuiskasi. "Ei kerrota tuosta aikuisille. Se on meidän paikka", Tulpen vastasi hiljaa.
"Mistäs te tytöt supisitte?" Karri Valtola erehtyi kysymään. "Ei kuulu sinulle, hamppi", Sue sähähti suupielestään ennen kuin paiskasi autonoven kiinni.
Kotiin tultuaan molemmat tytöt syöksyivät sisälle pesemään sammalen ja ruosteen käsistään. Tulpen puhdisti vielä pesualtaan kaiken varalta kun Sue vei siimat takaisin paikoilleen.
"Tytöt! Minne te katositte, aamiaínen jäi syömättä!" Hester huhuili.
"Tullaan!" Sue huikkasi alakertaan ja antoi sormiensa vilistää näppäimistöllä. Voidaanko tavata illalla? Eikä mitään vastaväitteitä, en ole enää mikään pikkutyttö! Kysyn vain vanhuksilta luvan ja
"Missä sinä viivyit?" Tulpen kysyi. Sue ei vastannut.
"Jos äiti menee sinne uudestaan niin piiloudutaan autoon ja jäädään yöksi, niin nähdään taatusti kummituksia!" Sue vaihtoi puheenaihetta ja sai Tulpenin letun naamalleen.
Suuren ruokasodan raivotessa sisällä talossa autotallin kulmalle ilmestyi ruskeankirjava koira, joka koetti nähdä sisälle talliin ja vinkui.
Tämän jälkeen koira kipaisi puutarhan kulmalle. Ei ketään sielläkään. Koira haukahti tyytymättömänä. Hänellä oli tärkeä viesti näille ihmisille. Miksei kukaan tullut paikalle vastaanottamaan sitä?
"Kukas se sinä olet?" Tulpen ihmetteli kun koira tuli nuuhkimaan häntä. Tällekö ihmiselle minun piti antaa viestini? koira mietti.
"Olet sinä kyllä suloinen. Haluatko koirankeksin?" Tulpen puheli ja veti taskustaan koiranruokatehtaalta tulleen näytepakkauksen.
"Minun nimeni on Tulpen", tyttö sanoi ja kätteli koiran kohteliaasti. Kinuski. Hauska tutustua, koira mietti. "Sue hei! Täällä on kiva koira!" Tulpen huusi kuullessaan ulko-oven käyvän.
"Mikä annetaan sille nimeksi? Musti?" Sue huusi talon kulmalta. "Se on tyttö, hassu! Sen nimi on Kinuski", Tulpen vastasi napsauttaessaan omenapuusta kuolleen oksan.
"Nouda, Kinuski! Hyvä tyttö!" "Vuh!" Kinuski totesi.
Samassa Sue tunsi jaloissaan kummaa kipinöintiä. "Äiti hei!"
"Onneksi minä ja isä varauduimme tähän. Hyvää syntymäpäivää!" Hester hymyili ja ojensi Suelle pienen paketin. Sieltä löytyi pieni pullo hajuvettä, H&Mn lahjakortti sekä muutama lehti.
Sillä aikaa Kinuski oli livahtanut sisälle ja erehtynyt järsimään Samulin lepotuolia.
Ah niin, Sue löysi sakset ja päätti napsia tukkaansa hieman lyhyemmäksi. Mitäs pidätte? Liian söpö. Sulta ei kysytä.
Kinuski luikahti ovesta ulos huomatessaan Suen suuntaavan sinne takaisin. Jospa tytöllä olisi vielä aikaa leikkiä?
"Äiti, voisinko mä mennä käymään Turusilla? Teijo, se yksi poika koulusta pyysi minua kylään", Sue kysyi Hesteriltä.
"Miksei... Mutta takaisin ennen yhtätoista, onko selvä?"
Sue pinkaisi innoissaan sisälle. "Haloo, Teijo? Kyllä, voit tulla hakemaan, äiti antoi luvan. Nähdään pian!"
Vielä hieman tuoremehua.
"Mihin mennään?" Teijo kysyi. "Aja johonkin keskustan kahvilaan", Sue määräsi.
Sillä aikaa Tulpen sammutti tyhjäkäynnillä hyrränneen tietokoneen. Ekolapsi. ♥
Samulin kuinkahanmones juustoleipä?
Kahtakymmentä vaille yksitoista Sue tuli sisälle. Pesuhuoneessa hän huomasi paidassaan tumman hikitahran. "Ai pahus", Sue mietti. Hänen pitäisi myös varmaan harjata lakka hiuksistaan.
Sue rakasti lämmintä vettä.
Samaan aikaan Kinuski lähti kohto kauempana näkyviä dyynikukkuloita, joiden luona sen koti oli. Koira oli täysin unohtanut, mikä sen tehtävä oli.
Nyt vanhempana Suekin alkaa ymmärtää paremmin kaukoputken salaisuuksia. "Onkos tuo siminrata?"
Ja Tulpen jatkaa lukemistaan. Kiihdytysautojen mekaanisten yksityiskohtien jälkeen neiti uppoutuu "Äänettömään kevääseen".

Sainpas tämän kirjoitetuksi. Eikä mennyt kuin viikko! Jos olette jaksaneet kahlata aina tänne asti pyytäisin kommia. :) Kiitoss ♥