Saatte tällä(kin) kertaa osamusiikista kaksi versiota. Se on sama kappale, mutta tämä esitys on hieman enemmän sitä, mitä ajattelin. Siinä kuuluu kuitenkin taustalla lievä ininä. Jos arvelette sellaisen häiritsevän, valitkaa tämä, jossa sitä ei kuulu. Melko samanlaisia nuo kyllä ovat, eikä se häiriöääni niin suuri ole mutta onpahan nyt varmuuden varulta.
Mutta itse osaan! ;D

Jeanilla ja Scottilla oli keittiössä meneillään reviirikiista ruokakupin omistajuudesta. Omasta asemastaan varmana Scott puolusti omaa nurkkaustaan, mutta Jean sähisi vastaan hurjana. Vaikka se olikin se uudempi kissa talossa, oli ruskeaviiruinen naaras päättänyt pitää puolensa. "Hiss!" "Pfft!" "Sähh!"

"Lopettakaa nyt jo hyvän sään aikana", Antero yritti rauhoittaa kissoja. Vaikka eipä tuolla näyttänyt olevan mitään vaikutusta, muuta kuin se että Scott läimäytti tassullaan Jeania kuonolle ja livisti sitten ruokapöydän alle. Antero odotti suosiolla, että suurin osa sähinästä oli väistynyt hänen tieltään ennen kuin poistui keittiöstä.

"Ai, sinä olitkin jo tullut koulusta. En kuullut ulko-oven käyvän", Antero sanoi huomatessaan Danielin hallissa. "Ehdin kyllä olla tässä jo hetken aikaa", esikoinen vastasi ja hymyili isälleen. Kissojen mouruaminen sai molemmat vilkuilemaan välillä keittiöön, mutta lemmikit setvivät pieniä kinojaan nykyään niin usein että talossa oltiin jo totuttu siihen.

"Sopiihan sinullekin, että teen tänään tomaattikeittoa päivälliseksi? Löysin hyvän reseptin jossa on jonkin verran chiliä, sen pitäisi lämmittää näin kylmällä säällä", Antero kysyi ja Daniel nyökkäsi. "Kuulostaa hyvältä. Missä meidän oksasaksemme muuten ovat? Ajattelin trimmata vähän etupihan pensaita kun tulen lenkiltäni", nuorukainen kysyi.

"Ihan kuistilla niiden pitäisi olla, nojallaan portaiden vieressä. Älä vain sitten palelluta itseäsi siellä ulkona", Antero sanoi ja Dan pudisteli päätään hymyillen. Daniel oli ryhtynyt lenkkeilemään päivittäin heti kun oli saanut selvitettyä, minne pyrkisi koulun jälkeen. Sotilasakatemiaan olisi mahdollista hakea heti seitsemäntoista täytettyään.

Scott ja Jean jatkoivat toistensa jahtaamista keittiössä. Ruokakupista käyty kiista oli jo ehtinyt muuttua pelkäksi leikkitappeluksi, jossa oli vähemmän sähinää ja pörhistelyä ja enemmän vastapuolen hännän jahtaamista. Jean pääsi nyt maksamaan aiemman läpsäyksen takaisin huitaistessaan Scottia omalla tassullaan korvalliselle.

Naaraskissa väisti nopeasti Scottin loikan ja paljasti hampaansa. Toinen vain tuijotti yhä veitikkaimaisesti kilpakumppaninsa silmiin ja teeskenteli valmistautuvansa toiseen hyppyyn.

"Mrrow!" Jean maukaisi ja viuhtoi hännällään. Musta kissa vain jatkoi kyyristelyään ja yritti kurottaa tassullaan kohti toisen viiksiä. Silloin Jean äkkiä syöksyi toisen ohitse, kääntyi kynsiensä avulla ja näykkäsi Scottia takajalasta. Kolli päästi yllättyneen rääkäisyn ja pakeni keittiöstä. 

Tyytyväisenä itseensä ruskea kissa tassutteli tiskipöydän luo ja alkoi katsella ympärilleen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hetken päästä naaras päätyi tuijottamaan ruokaa laittavaa Anteroa. Mies huomasi kissan katseen. "Älä yritäkään, et sinä tomaatikeittoa söisi vaikka sitä sinulle antaisinkin. Ja jos söisitkin niin katuisit sitä pian." Jean tuhahti kuuluvasti.

Kissa hiipi kaikessa rauhassa takaisin ruokakupin luo ja alkoi mussuttaa. Antero huomasi saaneensa tomaattikeiton valmiiksi juuri ajoissa - käytävästä kuului kaksien askelten äänet ja lähestyvää puheen pulputusta. Germaine ja Owen olivat tulleet koulusta. "Käykää pesemässä kätenne, ruoka on aivan juuri valmista", Antero huikkasi kaksosille.

Päivällisen jälkeen Germaine ja Owen huomasivat päässeensä tiskivuorosta, kun hieman myöhemmin lenkiltään palaava Daniel lupasi huolehtia astioista syötyään ensin itse. Owen oli juuri ehdottamassa sisarelleen pihamaalle lähtemistä, kun tyttö äkkiä henkäisi äänekkäästi. "Ai niin! Minä unohdin sen kokonaan!"

"Unohdit minkä?" Owen kysyi ja katsoi Germainea kummissaan. Gerri vilkuili ympärilleen ja viittasi sitten veljeään seuraamaan. "Mennään vähän kauemmaksi, siltä varalta että joku kuuntelee..." Owen ihmetteli vähän, mutta seurasi kuitenkin toista hieman lähemmäs televisiohuoneen ovea.

Antero oli mennyt yläkertaan, luultavasti siivoamaan kissojen huonetta. Daniel kolisteli astioita keittiössä. "Minä toin sen koulusta, löysin sen välitunnilla", Germaine jatkoi kertomustaan ja nyki housuntaskunsa vetoketjua. "No niin niin, mutta mikä se on?" Owen kysyi.

Poika oli ollut sisarensa seurassa melkein kaikki välitunnit, mutta olivat he puuhanneet omiaankin välillä. "Älähän hosu, kyllä minä näytän", Gerri sanoi. "Se on oikeastaan salaisuus..." Owen kumartui uteliaana lähemmäksi, tyttö vaikutti viivyttelevän niin pahuksenmoisesti.

"Äsh! Taskun vetskari taitaa olla jumissa... No nyt!" Germaine suhahti. Owen yritti kumarua vieläkin lähemmäksi, tämähän oli jännittävää. Mitä ihmettä toinen oikein...

"Muahhahhaa!" Germaine huusi yhtäkkiä, heitti kätensä ilmaan ja hyppäsi kohti kaksoisveljeään leveä virnistys kasvoillaan. Owen älähti ja kompuroi pari askelta takaperin ennen kuin saavutti tasapainonsa. Sisarenmokoma oli petkuttanut häntä.

"Gerri! Sinä olet kamala!" Owen huudahti ja haukkoi henkeään. "Sain melkein jo kohtauksen, sinä senkin..." Germaine kikatti haltioituneena, ja Owen yritti vetää kulmiaan kurttuun vaikka jostakin syystä häntäkin alkoi hymyilyttää.

"Mitäs olet niin vedätettävissä", Germaine naurahti ja näytti veljelleen pitkää nenää. "Odotas vain! Saat tuta kostoni", Owen sanoi ja koetti hiippailla lähemmäs sisartaan. Gerri kiljaisi ja lähti pinkomaan pakoon kohti lukunurkkausta. Pian sieltä kantautuikin sohvan jousien nirskettä ja huudahduksia, kun kaksoset jahtasivat toisiaan. Nojatuolin alla piilotellut Scott pakeni keittiöön.

Antero oli ollut laskeutumassa portaita alakertaan, kun hän oli huomannut toisen kissoista leikkivän jollakin kiipeilytelineen lähellä. Ensin mies epäili, että Jean oli onnistunut kerjäämään itselleen leikkelesiivun tai jonkin muun herkkupalan ruokapöydästä ja retuuttanut sen kauemmaksi saadakseen syödä rauhassa, mutta jostakin syystä hän halusi tarkastaa asian.

"Näytäs minullekin, mitä sinä olet saanut", Antero puhui rauhallisesti kissalle. Jean sähisi vähän, mutta antoi kuitenkin toisen lähestyä. Eläimen perääntyessä Antero huomasi sen pitelevän suussaan jotakin pienä ja ruskeaa. Kyseessä näytti olevan joko päästäisen tai muun pienen jyrsijän jalka. "No niin, luovutahan se tänne jos et aio syödä sitä", hän huokasi Jeanin vilkuillessa toista epävarmana.

Owen oli jättänyt Germainen jahtaamisen sikseen sisaren kiivettyä kirjahyllyn päälle. Poika oli palannut takaisin keittiöön ja kaivanut itselleen jääkaapista yhden niistä valtavista suklaahippuleivonnaisista, joita sinne oli säilötty pari päivää sitten."Vieläkö noitakin on jäljellä? Minä kun jo luulin, että te kaksi olitte ahmineet ne kaikki", Daniel tokaisi.

"Mmh. Eivät nämä hetkessä katoa", Owen vastasi suu täynnä leivosta. Dan kohautti olapäitään ja tarkisti itsekin jääkaapin sisällön. Hän halusi laittaa jotakin jo valmiiksi iltaa varten, sillä vaikka isä pitikin kokkaamisesta ei tämäkään varmaan jaksaisi sitä koko ajan. Jääkaapissa olikin jäljellä pieni paketillinen savukinkkua. Juuri sopivasti, Daniel mietti.

Poika keräsi jääkaapista vielä pienen kimpaleen juustoa, yhden eiliseltä tähteeksi jääneen keitetyn kananmunan sekä keräsalaattia. Heillä oli vielä jäljellä hieman oliiviöljyäkin, se saisi luvan käydä salaatinkastikkeesta. Daniel etsi käsiinsä veitsen sekä leikkuulaudan ja alkoi silputa salaattia.

"Mitä sinä teet?" Owen kysyi noustessaan pöydästä. Hän käveli muutaman askelen lähemmäs isoveljeään. "Hm, meille illallista", Daniel vastasi nostamatta katsettaan salaatista. "Mutta vastahan me söimme", Owen ihmetteli ja jäi seisomaan hellan viereen.

"Minä teenkin tämän vain valmiiksi, että voimme sitten syödä ennen nukkumaanmenoa. Eikö sinulla ole läksyjä tehtävänä tai jotakin?" Daniel yritti saada itselleen ruuanlaittorauhan. "Eikö sinulla sitten ole myös? Näin sinun vihkosi", Owen kysyi terävästi. "Mutta et näköjään katsonut sitä sen tarkemmin. Se oli biologianvihko, eikä perjantaisin ole biologiaa", Daniel vastasi ja Owen kohautti olkapäitään.

Owen veti lastenhuoneen oven kiinni perässään ja huomasi sisarensa istumassa matolla. "Passitettiinko sinutkin tänne läksyjä tekemään?" poika kysyi ja istahti Germainea vastapäätä. "Isä huomasi minut ja hätisti tänne", Gerri nyökkäsi ja nojasi käsillään mattoon.

"Ei sillä, ei minulla läksyjä niin paljon ole... Minua ei vain torstaisin jostakin syystä huvita", Germaine sanoi ja huokasi. Owen nyökkäsi. Heillä oli torstaisin koulussa sekä kuvaamataitoa että liikuntaa, kumpikaan ei varsinaisesti innostanut kotiinpalaavaa ala-astelaista kotiläksyjen tekoon. Varsinkin kun nuo kaksi ainetta jakautuivat juuri viimeisten tuntien kesken.

"Voihan niistä osan tehdä aamullakin, ei isä huomaa", Germaine sanoi ja nousi ylös halatakseen veljeään. "Ei isä niin, mutta Dan", Owen väitti, vastaten kuitenkin samalla halaukseen.

"Älä nyt ole liian tarkka!" Germaine huudahti ja alkoi äkkiä kutittaa veljeään kyljistä. "Äläkä sinä ole niin kostonhimoinen", Owen nauroi ja vetäytyi kauemmas. "Sinä sen kostamisen aloitit!" tyttö puolustautui. "Mutta sinä aloitit alun perin!"

"Peliä voittajasta?" Germaine ehdotti ja käänsi kämmenensä ylöspäin. "Sopii minulle", Owen sanoi. Oven takaa kuului askelia, Daniel tuli sisään. "Mitäs täällä touhutaan?" isoveli kysyi arvaamatta, mitä keskeytti. "Älä vain sano, että meidän pitäisi olla tekemässä läksyjä", Germaine sanoi nähdessään Danielin ilmeen.

"Sanonpas, aivan uhallakin", Dan vastasi. Owen nyrpisti nenäänsä ja marssi suosiolla läksykirjojen pariin, mutta Germainen onnistui huuliaan mutristamalla suostuttelemaan Danielin vielä pieneen leikkituokioon ennen läksyjä.

*    *    *    *

Saman viikon lauantaina kissat olivat käyttäytyneet levottomasti koko iltapäivän. Ensin ne kehräsivät kuin pienen moottorit ja puskivat kaikkea mikä näköpiiriin tuli, vain ruvetakseen heti sen jälkeen sähisemään toisilleen ja hyppimään säikkyinä ympäriinsä kuullessaan pienimmänkin äänen.

Tällä kertaa yleensä rauhallinen Scott oli saanut päähänsä häätää Jeanin yläkerrasta. Joidenkin minuuttien murisemisen ja naukumisen jälkeen naaraskissa luovutti, väisti toisen katsetta ja lähti tassuttelemaan portaita myöten alas. Scott mourusi hiljaa hetken aikaa, ennen kuin kääntyi ja hiipi nukkumaan.

Alakerrassa Jean käänsi huomionsa kiipeilytelineen puoleen. Suklaanruskeat tassut vain vilahtelivat, kun kissa kynsi armotta pientä narulla päällystettyä tolppaa. Saatuaan kyntensä teroitettua kissa tömäytti käpälänsä takaisin lastulevyalustalle ja haukotteli leveästi.

Eläin mietti, jaksaisiko lähteä ulos metsästämään. Toisaalta ilma oli vielä hyvä ja raikas; toisaalta se ei nyt vain millään viitsisi. Yleensä Jean metsästi mieluummin kuin pysyi sisällä, mutta nyt kissaa ei huvittanut. 

Jean loikkasi lattialle ja kävi lattialla vilistävän ötökän kimppuun. Näytti sitä saalista löytyvän sisältäkin. Kissaa laiskotti, ja muutaman kerran hyönteistä läimäytettyään se antoi pelokkaan kuoriaisen päästä pakenemaan lattialistan väliin.

Antero oli vetäytynyt pihatöihin. Hän oli haravoinut viimeiset puista pudonneet lehdet kasaan jo eilispäivänä, mutta takapihan koristepensaat kaipasivat vielä hoitoa ennen talvea. Jotkut noista kasveista halusivat vielä kukkia, vaikka ensimmäiset pakkaset olivat käyneet paikalla jo ajat sitten.

Antero hieroi välillä käsiään yhteen ja jatkoi sitten oksien napsimista. Talven saattoi jo tuntea ilmassa. Katkeavien oksien napsahtelu kuulosti kotoisalta, muuten ulkona oli hiljaista. Mies veti syvään henkeä ja oikaisi hieman selkäänsä ennen kuin suuntasi huomionsa seuraavaan koristepensaaseen.

Scott nuolla lupsutti turkkiaan. Se oli nukkunut hyvin jonkin aikaa, mutta sitten herännyt pieneen kutinaan. Nyt turkki olisi aivan pakko saada kunnolliseen järjestykseen. Karvat asettuivat pian paikoilleen, mutta sitten kissan korvaa alkoi kutittaa aivan vimmatusti. Scott nousi tassuilleen, puisteleksi ja lähti hölkyttämään ulos.

Sisaruskolmikko oli jälleen viettämässä iltaa televisiohuoneessa. Tällä kertaa he odottivat Vaniljataivaan alkamista. "Dan, sinä et käynyt tänään lenkillä", Germaine huomautti äkkiä. Daniel kääntyi katsomaan pikkusiskoaan. "En niin. Mistä sinä sen huomasit?" 

Elokuva ei alkaisi hetkeen, alkuteksteihinkin oli vielä aikaa. Uutiset olivat juuri loppuneet, käytävästä kuului askelia. Antero oli varmaan juuri tullut sisälle. "Kunhan huomasin. Oliko siellä liian kylmä vai?" Gerri kysyi. "Ei nyt oikeastaan, ellet sitten ajattele asiaa juoksemisen kannalta. Itse asiassa ajattelin käydä pienellä kierroksella elokuvan jälkeen", Daniel vastasi. 

"Eikö sitten ole jo liian pimeää?" Owen kysyi. Televisiossa joku nuori näyttelijänalku mainosti uusia minttupastilleja. "Äsh, en minä kävele päin puuta jos sitä huolehdit. Ja sitäpaitsi sään pitäisi pysyä kirkkaana myöhään yöhön asti", Daniel sanoi. "Minusta Owen on oikeassa", Germaine väitti. 

Juontaja kertoi ensin hetken kanavan teemaviikosta, ennen kuin toivotti katsojille viihtyisää elokuvailtaa. Mint Royalen musiikki alkoi soida, muutaman ilmakuvan jälkeen näytettiin, miten päähenkilö heräili asunnossaan. Owen heilutteli jalkojaan. "Voisimmehan me tulla sinun mukaasi", poika ehdotti äkkiä.

"Teiltä jäisi sitten elokuva näkemättä. Isä haluaa tuskin teidän kahden valvovan aivan puoliyöhön asti, viikonloppu tai ei", Daniel sanoi. "Ei se oikeastaan haittaisi niin paljon. Minä ainakin haluan vähän raitista ilmaa", Germaine huomautti. "Eikä Vaniljataivasta oikeastaan pitäisi katsoa ennen sitä alkuperäistä versiota, mikä sen nimi nyt olikaan", Owen jatkoi.

"Sen nimi oli 'Avaa silmäsi'", Gerri muistutti Owenia, hymyillen sitten Danielille. "Ja eikö olisi mukava saada seuraa?" Tyttö jatkoi ja kallisti päätään. Owen katseli vielä hajamielisenä ruutua. Päähenkilö oli juuri pysäyttänyt autonsa epäilyttävän tyhjälle kadulle ja jatkanut matkaansa jalan.

"Voisimme ottaa vaikka kissat mukaan. Nekin saisivat vähän liikuntaa", Germaine sanoi. "Nah", Daniel sanoi ja mietti vielä hetken. "No hyvä on. Vähän rauhallisempi lenkki alkaa kieltämättä kuulostaa houkuttelevalta."

Daniel taputti sisartaan olkapäälle. "Menkää etsimään takkeja, minä jätän isälle lapun ja kerron minne olemme menneet", hän sanoi. "Selvä juttu", Owen sanoi, ujutti kaukosäätimen sohvan alta ja sammutti television. Kaksoset kiiruhtivat käytävään samalla, kun Daniel etsi kynän.

Hetken pyörimisen jälkeen kaikki olivat kokoontuneet ulko-oven luo. Owen kiiruhti pihamaalle ensimmäisenä. Ilma tuoksui pakkaselta, huurteelta ja jäätyneiltä ruohonkorsilta. Ulko-ovi heilahti kiinni ja naksahti sulkeutuessaan. "Kissoja ei näkynyt sisällä, joten ne ovat jo jossakin täällä", Germaine sanoi ja kapusi viimeisenä portaat alas.

"Jean! Scott! Missä te olette? Kiskiskis..." tyttö alkoi huhuilla. Kuistin alla vilahti pieni, tumma varjo. "Vai siellä", Gerri mutisi itsekseen ennen kuin kyykistyi katsomaan koristepensaiden taakse. "Scott, tule nyt pois sieltä." "Meow." "Minä olen tosissani. Ettekö te muka halua kävelylle?"

"Tiedätkö sinä jo, minne meidän kannattaisi mennä?" Owen oli jäänyt sivummalle juttelemaan isoveljensä kanssa samalla kun Germaine neuvotteli kissojen kanssa. "Kylän laidalla on kyllä eräs hylätty rakennus, joka voisi kiinnostaa teitä. Se ei ole liian kaukanakaan, niin isä ei ehdi huolestua vaikka olisimmekin jonkin aikaa poissa", Daniel sanoi.

"Ja jokatapauksessa, olenhan minä täällä teidän pienempien seurana", hän jatkoi. "Hylätty talo kuulostaa siistiltä", Owen vastasi. "Sinne siis", Daniel sanoi. Tiellä ei näkynyt ketään, vain yksi naakkapari oli asettunut asumaan läheisen bussikatoksen alle ja täyttämään yöilmaa satunnaisilla rääkäisyillään. 

"Hyvä Scott, kiltti kissa", Germaine kehui jalkojensa juureen kiehnäämään ilmaantunutta mustaharmaata eläintä. Jean oli jäänyt vielä hieman kauemmas rappusten taakse killittelemään muita. "Täällä ollaan valmiina! Jean kyllä seuraa perässä, kun se huomaa että me kaikki muut lähdemme", Gerri ilmoitti veljilleen ja sai vastaukseksi kaksi nyökkäistä. "Mennään siis", Daniel sanoi.

He ylittivät tien päässä olevan sillan rupatellen samalla kylmästä säästä ja siitä, milloin ensilumi suvaitsisi tulla. Jean oli saanut muut kävelijät kiinni sillan puolivälissä ja pysytellyt jonkin matkaa tiiviisti Scottin lähellä. "Se talo on tässä aivan lähellä", Daniel kertoi. "Se oli joskus ollut jokin nuorisokeskuksen tapainen, mutta se suljettiin jo useita vuosia sitten."

"Tässä se on", Daniel sanoi kun he viimein saapuivat harmaan rakennuksen pihaan. "Etuportti on lukossa, tietenkin, mutta kuulin koulussa puhuttavan että takakautta pitäisi päästä sisälle." Owen katseli hiljaa ilmassa leijuskelevia lumihiutaleita ja maleksi kohti rakennuksen sivustaa. Germaine oli rauhoitellut kissoja hetken, mutta lähti nyt kirimään veljiään kiinni.

Gerri yritti nähdä sisälle rakennuksen sivuikkunasta. Lasi oli sekä huurussa että tahrainen, mutta sen lävitse erotti sekä vaaleat seinät että seuraavaan kerrokseen johtavan portaikon. "No, miten me pääsemme sisälle?" tyttö kysyi Danielilta. "Kierretään vielä vähän matkaa, meidän pitäisi pian nähdä takaovi", nuorukainen vastasi.

Totta se olikin. "Tuostahan pääsee yli, kun ottaa vain askeleen. Tule, Gerri!" Owen sanoi nähdessään matalan betoniesteen. "Se luultavasti estääkin vain joitakuita käyttämästä pihaa omana paikoitusalueenaan", Daniel sanoi ja seurasi kaksosia. Kissojen naukuminen kuului jostakin lähistöltä.

Germaine katseli pientä takapihaa varovaisen hyväksyvästi. Daniel huomasi Scottin ilmaantuneen viereensä. "Vai halusit sinäkin tänne? Hyvä kissa." Läheisestä pensaikosta kuului rapinaa, Jean varmaan metsästi siellä jyrsijöitä. Owen katsahti ylöspäin ja hymyili. "Ensilumi", hän sanoi hiljaa itselleen.

"Tämä on hienoa", Germaine kihersi. "Kumpi pääsee avaamaan oven?" "Sinä saat sen kunnian", Owen hymyili ja Gerri virnisti takaisin. Tyttö kiiruhti ylös portaita ja viittoi veljiään seuraamaan. Scott katseli hetken noita kolmea, ennen kuin tassutteli pensaikkoon liittyäkseen Jeanin seuraan metsästämään.

Germaine painoi ovenkahvaa, pysähtyi sitten hetkeksi ja yritti sitten kiskoa ovea auki. "Hei, ei kai tämä ole lukossa?" tyttö kysyi. "Annas kun minä kokeilen", Daniel sanoi ja Gerri siirtyi hieman syrjempään. Lumisade oli lakannut yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Maahan oli jäänyt aivan aavistuksenomainen kerros pieniä lumihiutaleita.

Daniel painoi ovenkahvan alas ja tönäisi sitten lujasti. Ovi narahti ja avautui raolleen. "Ei se ole lukossa, jumissa vain. Arvelinkin vähän niin, Lucas sanoi että täällä on joskus käynyt paljonkin väkeä..." Daniel työnsi ovea uudestaan, tällä kertaa karmi suostui antamaan hieman periksi.

Ulkona oli ehtinyt tulla jo sen verran kylmä, että sisätilat tuntuivat lämpimiltä. Owen antoi katseensa kiertää pienessä huoneessa. Vanha televisio, nurkassa hajotettu välipala-automaatti. Seinille oli ripustettu vanhoja valokuvia, muutamia urheilujoukkueiden paitoja ja useita julisteita. 

"Onkohan tuo enää kunnossa?" Germaine kysyi nyökäten kohti pientä pelikonsolia, jonka yli oli juuri astunut. "Ei varmaan, muuten se tuskin enää olisi täällä. Jo johdot siitä on viety", Owen vastasi. Rakennuksessa oli hieman tunkkaista, mutta ulko-ovi oli jäänyt hieman raolleen ja tuosta raosta virtaisi sisälle raikasta ilmaa.

"Ei täällä näytä olevan paljon mitään... Mennäänkö yläkertaan?" Germaine ehdotti. "Minulle sopii", Daniel sanoi ja lähti harppomaan portaita ylös. Vanhat askelmat narisivat äänekkäästi. "Odottakaa nyt minuakin", Owen huudahti. Poika oli jäänyt tutkimaan vanhaa televisiota ja huomasi pian jääneensä jälkeen. 

Germaine kiiruhti pian isonveljensä jälkeen, mutta pysähtyi sitten kuin naulittuna portaiden yläpäähän. "Uskomatonta! Täällä on vanhoja teemaflippereitä", Germaine henkäisi. "Tuossa on 'Leuat' ja tuo on 'Neptunus iskee'! Ja tuo tuolla nurkassa..." Tyttö kiiruhti pelikoneen luo. Daniel ja Owen seurasivat tämän perässä hieman ihmeissään.

"'Tappava vitsi' -teemapeli! Ja se toimii vielä", Germaine sanoi ujutettuaan vapisevin sormin taskussaan killuneen pikkukolikon laitteeseen. Hiljainen huriseva ääni paljasti koneen käynnistymisen, minkä jälkeen muutamat taustavalot syttyivät ja peli näytti pienen kilahduksen säestämän lyhyen tervetuloviestin. 

"Minun on pakko saada testata tätä", Gerri mutisi hiljaa ja silmäili rataa arvioivasti. Owen katseli sivusilmällä sisarensa innostusta. Hänestä pelikoneessa ei vaikuttanut olevan mitään erityistä, vaikka olihan se kieltämättä hieno. Germaine varmaan tiesi asiasta enemmän - tyttö oli kiinnostunut vähän kaikenlaisista peleistä. 

"Pitäisiköhän meidänkin kokeilla?" Daniel sanoi. "Jos nämä muutkin ovat vielä toimintakunnossa. Minulla on taskunpohjalla hieman vaihtorahaa jäljellä." "Annas minullekin muutama kolikko", Owen sanoi. "Näitä masiinoita näyttää riittävän kaikille."

Pian koko pieni huone täyttyi vanhojen koneiden hurinasta. Owenkin sai nopeasti opittua vanhan flipperin toimintaperiaatteen, kun taas Danielilta meni hieman kauemmin. Ohjaimet varmaan ovat vain hieman jäykät pitkän käyttämättömyyden jälkeen, nuorukainen vakuutteli itselleen. 

Owen käytteli pian tottuneesti vanhaa pelikonetta. Vaikka poika ei ollutkaan peleissä samanlainen luonnonlahjakkuus kuin sisarensa, hänellä oli erittäin nopeat refleksit. Vanhan rakennuksen lämmitysjärjestelmä ei ollut varmasti ollut päällä aikoihin, mutta seinät olivat yhä sen verran tiiviit että pitivät kylmimmän viiman ulkona. 

He saattoivat kaikessa rauhassa testata vanhoja koneita, ilman että myöhäinen ajankohta tai hiljakseen laskeutuva pakkanen olisi heitä häirinnyt. Danielin kolmas peli sujui paljon paremmin kuin edelliset kaksi, ja Owen pärjäsi erinomaisesti ensimmäisellä kuulalla.

Mutta Germainen peli sujui kaikista parhaiten. Tyttö rämpytti laitetta tottuneesti ja sai pian tulosnäytön bonusvalot vilkkumaan iloisesti. Jonkin ajan kuluttua hän sai kuitenkin huomata, etteivät ne pari taskunpohjalta löytynyttä lanttia riittäneet kovin pitkälle. Germaine kohautti olkapäitään ja jätti flipperin rauhaan.

Pojat olivat odottaneet Gerriä ja tutkineet samalla huonetta. Daniel viittoi kaksosia mukaansa. "Tuo oven tuolla takaseinän luona pitäisi johtaa parvekkeelle. Mennäänkö katsomaan?" Owen nyökkäsi. Germaine vilkaisi ohimennen pieneen jääkaappiin. "Ei tällä ole muuta kuin pussi kuolleita suolapähkinöitä. Yäk." "Tule nyt sinäkin sieltä", Dan nauroi.

Rakennuksen reunaa myötäilevä parveke oli kapea ja liukas. Germaine tähysti kaiteen yli ja väitti erottavansa Jeanin ja Scottin leikkimässä takapihalla. "Näyttää siltä, että tämä kiertää koko talon. Haluatteko käydä katsomassa?" Daniel kysyi. Kaksoset nyökyttelivät.

Parvekkeelta näkyi kauemmas kaupunkiin. Muutaman korttelin päässä alkoivat katulamppujen valonauhat. Kolmikko kiersi kapeaa kielekettä hitaasti, eihän heillä ollut kiire minnekään. "Daniel, milloin sinä olet lähdössä sinne akatemiaan mihin aioit?" Germaine kysyi.

Owen tähysti välillä parvekkeen kaiteen yli kasteiseen maahan. Oli jo sen verran pimeää, että nurmikko näytti vihreänmustalta toisesta kerroksesta käsin. Oli alkanut tuulla hiljakseen.

"Niin pian kuin mahdollista, itse asiassa. Haen sinne heti syntymäpäivieni jälkeen. Tai viimeistään sitten, kun koulu loppuu", Daniel vastasi. Owen katsoi uudemman kerran kaiteen yli. Pudotus maahan vaikutti huimaavalta.

"Mm-hmm", Germaine sanoi ennen kuin jatkoi: "Milloin sinä edes päätit, että haluat sinne sota-akatemiaan? Minä en ainakaan muista milloin sinä olisit ensimmäisen kerran maininnut sanonut siitä."

"En oikeastaan itsekään muista. Olen kuitenkin ajatellut sitä jo pidemmän aikaa", Daniel sanoi ja vilkaisi ohimennessään sisälle rakennuksen likaisesta ikkunasta. "Ja se on sotilasakatemia."

"Kuitenkin, meidän pitäisi varmaan lähteä jo takaisin päin. Alkaa tulla jo vähän turhan pimeä", Daniel sanoi ja hieroi salaa käsiään yhteen. Germaine mutisi jotakin puheenaiheen vaihtamisesta, mutta seurasi kuitenkin isoveikkaansa. Kaikki saivat lämmiteltyä hetken kulkiessaan vielä kerran vanhan nuortentalon sisätilojen läpi.

"Missäköhän kissat ovat?" Germaine ihmetteli ääneen kolmikon päästyä jälleen takaisin takapihalle. "Ne varmaan metsästävät toistensa häntiä jossakin", Owen sanoi ja yritti kuunnella. "Hiirikannan ne ovat ehtineet jo hävittää tässä ajassa." "Tarkoitat, että Jean on ehtinyt", Gerri naurahti.

Daniel jäi vielä varmistamaan, että tyhjän rakennuksen ovi meni varmasti kunnolla kiinni. Germaine oli jo kirmannut talon kulmalle. "Scott! Jean! Mihin te kaksi oikein hävisitte?" Jonkin matkan päästä kuului naukaisu vastaukseksi. "Älkää menkö kauas!" Dan huikkasi huomatessaan Owenin lähtevän siskonsa jälkeen.

"Hei! Odota vähän minuakin!" Germaine huudahti huomatessaan Owenin kirivän ohitseen. "Sinä ensin!" poika vastasi mutta hidasti vauhtiaan ehtiessään tien laitaan. Scott tassutteli hiljaa paikalle ja alkoi kiehnätä itseään Owenin housunlahjetta vasten. Jeankin ilmestyi ties toisella puolella olevasta ojasta.

Daniel ehti pian sisarustensa luokse ja lähti johdattamaan joukkoa takaisin Garpien talolle. Vaikka taivaalla leijui yhä muutamia pilviä, nekin näyttivät olevan jo hajaantumassa. Sinä yönä tuskin sataisi enää lunta. "Meidän kannattaa varmaan mennä oikotietä, ettei isä ehdi huolestua", Daniel sanoi heidän saapuessaan risteykseen ja viittasi muita seuraamaan.

Tie kaartui jyrkästi seuraamaan joenuomaa. Owen tähyili ympärilleen. Hänestä tuntui, että rakennuksia oli tämän tien varressa aina vain vähemmän. Suurin osa kylän taloista vaikutti jääneen taakse, jos lukuun ei otettu suurehkoa, hiekanväristä rakennusta joka vaikutti eksyneen tyhjien nurmikkojen ja ajat sitten niitettyjen peltojen keskelle.

Germaine oli huomannut saman seikan. "Hei Dan, mikä rakennus tämä iso oikein on?" tyttö kysyi. "Se on koulu", Daniel vastasi vaivautumatta pysähtymään. "Niinkö? Onko se yhä toiminnassa? Se vaikuttaisi olevan lähempänä kuin meidän koulumme", Germaine jatkoi.

"Kyllä sitä käytetään yhä. Jos ihmettelet miksi me emme käy sitä, niin se ei itse asiassa ole niin lähellä kuin miltä se vaikuttaa. Ei ainakaan tavallisia reittejä kulkeville", Daniel sanoi ja pysähtyi. "Siitä puheen ollen, meidän pitää poiketa nyt tieltä."

"Minä jo vähän ihmettelinkin, minne me oikein olemme menossa", Germaine sanoi. Daniel hymyili. "Kun vain jaksamme mäkistä maastoa hetken aikaa ja ylitämme yhden pellon, meidän pitäisi olla kotona ennen kuin huomaammekaan. Jaksattehan te kaksi vielä?" nuorukainen varmisti. "Tietenkin!" Gerri tokaisi. "Mitä sinä meistä oikein luulet", Owen säesti.

Joukkio saapui Garpien talon pihaan hikisenä mutta tyytyväisenä. Kissat naukuivat innoissaan - yöeläiminä ne olivat iloisia saadessaan kerrankin seuraa myöhäisille vaelluksille. Owen kiri edelle sisaruksistaan aivan pihatien kohdalla. "Viimeinen sisällä on mätämuna!"



Tämän osan osakysymys: Mistä kuvasta bongaatte "mokan"? Eli sellainen pieni yksityiskohta, jonka ei ole tarkoitus näkyä kuvassa ;) Lähimmäksi vastanneella perinteisesti on oikeus Alumiinipurjeveneen salasanaan.
Jos tuolta osui silmään kovin pahoja pinovihreitä niin mietä saa sitten potkaista ;)