Alas, koeviikko taas sattuu kummittelemaan osanjulkaisuaikatauluni läheisyydessä. Mutta siitä huolimatta tai ehkä jopa sen takia (muutkin varmaan tietävät sen tunteen miten jokin asia äkkiä innostaa aivan suunnattomasti kun pitäisi periaatteessa olla tekemässä aivan jotain muuta?) osa on nyt putkahtanut immeisten ilmoille. Tässä osamusiikki, sitten ollaankin valmiina matkaan.


Puistossa ei näkynyt juuri ketään aamutuimaan. Kaikki olivat joko valmistelemassa gradujaan sisätiloissa tai suunnittelemassa pirskeitä illalle. Miles ja Tabitha saivat nauttia paikasta aivan kahdestaan. Tabby oli hoitanut omat opiskelunsa pois alta nopeaan tahtiin kuten edellisinäkin vuosina, voidakseen ottaa myöhemmin rennosti huolehtimatta aikarajoista ja palautuspäivistä.

Tuulta oli tuskin ollenkaan, aurinko oli lämmittänyt ilmaa jo muutaman tunnin ajan. Puutarhagardeniat levittivät tuoksuaan ympäri polkuja, välillä vain muutama ohiajava auto häiritsi rauhaa. Pari lenkkeilijää ohitti puiston, kengänpohjien läiskähdykset jalkakäytävään loittonivat kohti kampuksen keskustaa. 

"Mitä olet ajatellut tehdä asunnollesi? Myytkö vai vuokraatko sen?" Tabitha kysyi poikaystävältään. Yliopiston jälkeen Miles oli lähdössä jatkamaan matematiikan opintojaan ulkomaille, erään pienen mutta ilmeisen laadukkaan tiedekunnan hoiviin. Nuorukainen oli viivytellyt päätöstään, vaikka halusikin palavasti kyseisen laitoksen oppilaaksi. Välimatka tyttöystävään olisi pitkä, mutta Tabby oli kannustanut Milesiä lähtemään, kun kerran tilaisuus tarjoutui.

"Luultavasti myyn sen, olen jo laittanut  ilmoituksen lehteen. Pistän myös osan  tavaroistani kiertoon", poika vastasi.  "Minun kyllä tulee sinua ikävä", Tabitha  sanoi rehellisesti ja otti kiinni Milesin  kädestä. Toki hän olisi halunnut toisen  jäävän jonnekin lähemmäs hankkimaan  tietämystä, paljonkin lähemmäs, mutta  hän ei halunnut olla toisen haaveiden  esteenä.

"Niin minunkin sinua, hupsu. Mutta nyt  minä olen kuitenkin vielä täällä", Miles  sanoi ja veti Tabbyn syliinsä. Tabitha hymyili, suikkasi suukon nuorukaisen poskelle ja kiskoi tämän sitten  mukaansa tutkimaan hieman kauempana olevaa pensasrykelmää. Poika oli aina  osannut piristää häntä. Ja ehkä välimatka tosiaan kasvattaisi kiintymystä.

Tohtorin puisto, kuten sitä kutsuttiin, oli kohtalaisen pieni mutta siisti ja hyvin hoidettu. Eilen illalla oli satanut, mutta kosteus oli jo haihtunut nurmikosta. Pieni joukko vapaaehtoisia opiskelijoita piti huolta kasveista vuorotellen puistotyöntekijöiden kanssa ja tulokset olivat huomattavat.

"Entäs sinä? Gradu jo valmiina, vai?" Miles uskalsi kysyä tätä Tabithalta, vaikka aihe oli taatusti arka monelle muulle opiskelijalle tässä vaiheessa kevättä. "Jeps, oikeissa mitoissaan ja odottaa vain lähettämistä. Tyhmää etteivät ne ala vastaanottaa näitä juttuja aikaisemmin", Tabby vastasi. 

"Kaikki eivät ole läheskään niin etuajassa kuin sinä", Miles naurahti ja väläytti tyttöystävälleen yhden parhaista hymyistään. "Minä olen kai vain harjoitellut", Tabitha vastasi ja huomasi suupieltensä kääntyvän pakostakin ylöspäin. "Tule, mennään katsomaan tuota kukkapenkkiä hieman lähempää. Enni sanoi että tänne on istutettu nemesioita mutta minä en usko."

"No niin! Tiesinhän minä, etteivät ne olisi - Miles, lopeta!" Tabitha vinkaisi äkkiä pojan alkaessa kutittaa hänen kylkiään ohuen t-paidan läpi. "Sinä ja sinun päivänkakkarasi", Miles härnäsi Tabbya ja koetti päästä nipistämään tyttöä kevyesti poskesta.

"Kamala kakara", Tabitha kikatti sysäten virnistelevän pojan kädet kauemmas itsestään. "Varokin niitä sormiasi, niille käy nimittäin pian huonosti jos vielä uskaltaudut kutittamaan minua." "Ihanko", Miles kiusoitteli ja otti Tabbyn käden omaansa.

"Kuulit kyllä", Tabitha sanoi. "Näetkö tuon pilven tuolla?" "Asiasta seitsemänteen", Miles oli päivittelevinään ja ravisti päätään. "Missä?" hän kuitenkin jatkoi. "Et sinä näe sitä. Annas kun minä näytän", Tabby hymähti ja veti Milesin vierelleen nurmikolle.

"Okei, tuo tuolla. Katso tarkkaan", Tabitha sanoi painauduttuaan kiinni pojan kylkeen ja viittasi taivaalle. "Tuoko joka muistuttaa laamaa vai tuo, joka näyttää soppaa syövältä tyypiltä?" Miles kysyi viattomalla äänellä.

"Ei vaan tuo sydämenmuotoinen, senkin pöljä", Tabitha korjasi ja koputti Milesin nenää sormellaan. "Koetat vieläkin vain kiusata minua." "Voi pahus, paljastuin", poika jatkoi vitsailuaan.

Puisto pysyi melkein autiona vielä seuraavat puoli tuntia. Hiljalleen sinne alkoi eksyä sisäilmaan kyllästyneitä opiskelijoita, satunnaisia ohikulkijoita ja niitä, joilla ei ollut rahaa taksiin ja jotka halusivat vain lepuuttaa hatken jalkojaan puiston penkeillä. Mutta kummallinen hiljaisuus vallitsi sinä päivänä noilla hiekkakäytävillä. Vain laululinnut uskalsivat satunnaisesti korottaa ääntään.

*       *       *       *       *       *       *

"Agneta kyllä kehui tosissaan tämän paikan jälkiruokia, tiedä sitten kuinka paljon siinä on totuutta", Fiina vakuutti muille tytöille. Kanerva, Fiina, Tabitha, Diane ja Karita olivat ahtautuneet pienen kahvilan suurimpaan pöytään ja odottelivat nyt paikan ainoata tarjoilijaa tuomaan heille ruokalistoja.

"Muuten, Tabitha? Miten sinä nyt pärjäät kun Miles lähtee sinne - minne nyt lähtikään?" Diane kysyi. "Rehellisesti, välillä tuntuu kohtalaisen kurjalta. Mutta kyllä se tästä", punatukka vastasi. Tabby väänteli sormiaan pöydän tason alla. Että tuon kurjan pöytälevyn pitikin olla läpinäkyvä.

"Mutta hei, soitat sitten meille kun alkaa olla liian kurjaa. Tai vaikka ei alkaiskaan", Kanerva sanoi. "Ja nythän meillä on hyvä mahdollisuus tilata jotakin oikein makeaa ja epäterveellistä jossa on suklaakuorrute, se parantaa aina tuulta", Diane ehdotti. "Hampaita särkee jo, mutta olkoon", Tabby hymähti ja siemaisi vesilasistaan.

"Jos puhun yhä kirvelevän suoraan, suklaa kuulostaa erittäin hyvältä", Tabitha myönsi ja ojensi vesilasinsa Kanervalle, joka oli koettanut luoda Tabbyyn koiranpentukatsetta siinä onnistumatta. "Agneta sanoi minulle, että täällä tehdään aivan hyvää suklaakakkua. Sopisiko se kaikille?" Karita ehdotti saaden vastaukseksi innokkaita nyökkäyksiä. 

"Kakusta puheenollen, Fiina, eikö sinun lopputyösi liittynyt jotenkin leivonnaisiin?" Kanerva kysyi tummatukalta kierrättäen vesilasin takaisin Tabithalle. "Muistat oikein. Tein sen eri kulttuurien juhlaruuista ja keskityin nimenomaan merkittäviin tai vanhoihin perinteisiin leivonnaisiin", Fina vastasi. "Nam! Makea aihe", Diane kikatti.

"Olisipa minullakin noin hauska aihe graduuni. Ei sillä, etten pitäisi omastani mutta välillä valtio-oppi alkaa tursuta korvista", Karita taivasteli. Tabitha hörppäsi vettä ja sysäsi sitten lasin vielä kerran takaisin Kanervalle. Tyttö oli kiitollinen puheenaiheen vaihtumisesta. Hän halusi pitää hauskaa, itseään ehtisi sääliä myöhemminkin.

"Joinakin päivinä en kyllä käsitä, miksi otin filosofian. Joka päivä tajuan siitä yhä vähemmän", Diane kohautti olkapäitään. "Etkö ole kuullut sitä vanhaa filosofianopiskelijoiden vitsiä? Sen mukaan filosofian opintojen suurin hyöty on se, että se auttaa paremmin ymmärtämään kysymyksen 'Miksi minä en saa töitä'", Tabitha hihitti. Koko pöytäkunta tirskui hetken kunnes tarjoilija toimitti ruokalistat pöytään pyytäen anteeksi viivytystä.

"Sopihan se suklaakakku kaikille?" Karita varmisti vielä. "Toki", Tabitha sanoi. Kanerva mumisi myöntävästi vesilasiinsa. "Tänne kelpaa, vaikka listalla näyttäisi olevan vaikka mitä muutakin herkullista. Kiivikakkusia ja joku "kirsikanystävien tartarletit" ja bebe-leivoksia... Mutta suklaa käy oikein hyvin", Fiina sanoi vilkuillen nälkäisesti ruokalistaa. Diane viittoi kädellään samalla kun tyhjensi vesilasiaan. "Suklaakakkua viidelle siis", Karita huokasi ja tarjoilija kiiruhti viemään heidän tilaustaan.

Kakku saapui kiitettävän nopeasti, se oli varmaan ollut leivottu aamulla valmiiksi ja palat oli vain pitänyt asettaa lautasille. "Tämä on kyllä hyvää", Kanerva sanoi pyyhkäisten hieman suklaata suupielestään. Fiina mumisi jotakin samaa tarkoittavaa suu täynnä suklaakuorrutetta.

"Kieltämättä", Tabitha totesi. "Mitä sanotte, mennäänkö ulos tämän jälkeen jos ei vain sada niin kuin aamulla?" "Miksei. Mutta eihän aamulla satanut?" Fiina ihmetteli. "Mihin aikaan sinä oikein heräsit? Kun minä nousin, vettä tuli kuin saavista kaataen", Kanerva kysyi. "Oliskohan ollut yhdentoista maissa. Kun ei tarvinnut mennä luennolle niin..." Fiina hymyili. "Mutta Diane, miten nopeasti sinä oikein syöt?" tyttö jatkoi.

"Tehokkaasti", Diane hymyili suloisesti ja nojasi taaksepäin istuimellaan. "Eipähän itselläsikään mennyt kovin kauaa." "Noh, se oli hyvää joskin kovin haperoa kakuksi. Kuin taikinaan olisi tullut hieman liikaa ilmaa", Fiina sanoi ja nousi tuolistaan. Karita lupasi hoitaa laskun. "Ei sateen merkkiäkään. Mennäänkö, tytöt?" Kanerva kuulutti ikkunan luota.

Tabitha ehti ensimmäisenä ulos, Kanervan ja Karitan seuratessa ystäväänsä. Diane oli jäänyt hetkeksi silittelemään hiuksiaan tarkkaillen kuvajaistaan kahvilan ikkunasta, Fiinan hoputtaessa tyttöä. Kahvilan takana oli pieni maapalsta jonne oli sijoitettu penkki ja pari puuta. 

Myös kahvilan työntekijöiden uloskäynti näytti johtavan sinne, ja Kanerva ohimennen epäilikin oliko kyseessä edes asiakkaille tarkoitettu alue. Karita kuitenkin korosti ettei missään sanottu niin eikä paikalle johtava portti ollut lukittu - eivätkä he sitäpaitsi tekisi mitään vahinkoa. Fiinan ja Dianen ehtiessä paikalle joukkio hakeutui istumaan suuren puun alle.

"Stewart sanoi haluavansa ostaa oman asunnon ja kohtalaisen ison tontin heti kunhan valmistuu. Hänestä olisi kuulemma hauskaa voida kasvattaa itse ainakin osa omasta ruuastamme. Ideahan on ihana, mutta en tiedä miten se sitten tulee toimimaan käytännössä", Diane aloitti keskustelun. 

"Miles taisi kerran laskeskella jotakin samantapaista harjoitustehtävissään. En muista paljonko maapinta-alaa siihen vaadittiin, mutta kuitenkin aika kohtalainen alue riittäisi elättämään kolmihenkisen perheen, jos kasvien ja sentapaisten osuutta ajatellaan. Viljaa ei kannata edes harkita, muutamaa jyvää kohti tulisi aivan liikaa kuluja", Tabitha muisteli.

"Hui, kuulostaa aika vakavalta", Fiina kommentoi. "Hauskaahan se kai olisi, ja hyödyllistäkin sekä ruuan itsensä että hinnan kannalta. Mutta ei minustakaan taitaisi sellaiseen olla, olen liian urbanisoitunut. Varmaan pysyn vastaisuudessakin supermarkettien asiakkaana", Karita jatkoi järkevään tyyliinsä. Brunetti osasi kyllä juhlia villisti, mutta tällä oli myös varsin harkitseva luonteenlaatu.

Diane innostui vielä utelemaan Karitalta tämän lopputyöstä, tämän aiheen kuluessa loppuun Fiina kyseli toisilta neuvoja yliopiston jälkeisen asunnon hankkimisesta. Hetken neuvottelujen jälkeen porukka päätyi suosittelemaan rivitaloasuntoa tytölle. Tabitha kysyi mitä Karitan poikaystävälle kuului. Lopuksi Diane päätyi kertomaan outoa tarinaa ostamastaan hameesta.

"...Mutta sitten lopulta kun Becka tuli ulos hissistä, vartija ei oikein uskonut koko juttua. Enkä minäkään vielä oikein usko sitä", vaaleatukkainen lopetti ja tirskahti. "Hei, mitä kello oikein on? Muistin juuri etten ole syönyt oikein mitään kunnollista koko päivänä - vain muroja aamulla ja salaattilounaan ja nyt kakkua. Lisäksi Will lupasi huolehtia ruuasta tänään", Kanerva sanoi.

"Sanoisin, että on päivällisaika. Meidänkin pitää mennä, eikös se niin ollut, Di?" Tabitha vastasi. "Ai niin joo! Nyt muistankin. Meidän piti auttaa Milesia muutossa. Stewart lupautui ensin ja minä liityin joukkoon", Diane muisti ja nousi vikkelästi jaloilleen. "Mikä vaihe on menossa?" Fiina kysyi nyppäisten heinänkorren housuistaan. "Miles antaa osan huonekaluistaan Stewartille eikä auttavista käsistä varmaan ole haittaa", Tabby vastasi.

*       *       *       *       *       *       *

"No vastasithan sinä! Linja tuuttasi ensin varattua ja sitten ehdin jo luulla, että olit karannut ulos välttyäksesi nostamasta luuria", Stewart nauroi kuullessaan Wilburin vastaavan hieman hengästyneellä äänellä puhelimeen.

"Jep, soitin itse erään puhelun ja olin säikähtää pahemman kerran, kun kapistus soi juuri kun ehdin laskea sen käsistäni", nuorukainen vastasi. "Sinusta ei olekaan kuulunut hetkeen. Miten gradu jakselee? Ja mitä on tuo melu taustalla?" Wilbur jatkoi. Poika käveleskeli ympäri olohuonetta ja vilkuili ulos ikkunoista samalla kun puhui.

"Ai tuo? Tytöt laittoivat soimaan jotakin musiikkia, raivaavat alakerrassa tilaa minun ja Dianen asunnon nurkkaan, Miles toi joitakin kamojaan tänne ja se pitäisi saada mahtumaan. Pidimme juuri mehutauon - Diane oli muuten saanut jostakin aivan älyttömän hyvää marjamehua eikä suostu kertomaan minulle mistä, ehkä sinä voisit pyytää Kanervaa urkkimaan asian selville? Mutta siis, pakenin mehun jälkeen tänne voidakseni soittaa."

"Gradu jaksaa aivan hyvin, jos ei ota huomioon sitä että kaikki sivunumerot ja jäsennykset ovat päin mäntyä tällä hetkellä. Entäs itselläsi?" Stewart esitti vastakysymyksen. "Aivan hyvin, sain suostuteltua siskon auttamaan sen kanssa vähän. Sainpahan näin enemmän aikaa tutkia sitä matkailuesitenippua jonka autoit tilaamaan silloin kerran. Muistatko? Se tuli viimein", Wilbur vastasi.

"Olet kyllä onnekas, kun siskosi on niin nopea omissa opinnoissaan. Tarkoitatko siis niitä trooppisten saarien matkailuesitteitä? Juu, muistan ne kyllä. Huojuvia palmuja ja kaikkea", Stewart muisteli ja kuulosteli samalla alakerrasta kantautuvia ääniä. Kuulosti siltä kuin Diane ja Miles olisivat väitelleet siitä, mitä levyä heidän pitäisi kuunnella imurin äänen peittämiseksi samalla kun Tabitha etsi radiokanavaa ratkaistakseen asian.

"Juuri niitä. Lisäksi vielä yksi lehtinen, joka mainosti jotakin vuoristokylää", Wilbur sanoi. "Will, hoi! Se pitsa ei varmaan tilaa itseään", Kanerva huikkasi keittiöstä. Tiskien aiheuttama kilinä kantautui linjaa pitkin Stewartinkin korviin. 

"Oletko muuten jo päättänyt, mitä teet kesällä? Karkaatko Venetsiaan vai pysytkö ihan maan rajojen sisäpuolella?" Stewart kysyi. "En ole aivan varma vielä", Wilburin ääni särisi kuulokkeesta. "Venetsia kyllä kuulostaisi mahtavalta, nyt kun mainitsit sen, mutta rahahan on ainainen ongelma."

"Minullakaan ei ole mitään sen ihmeempää suunnitelmaa. Ajattelin, että käyn ehkä jossakin retkellä maaseudulla jos vain aika riittää", Stewart kertoi. "Hei! Mehän voisimme mennä yhdessä vaikka jonkinlaiselle telttaretkelle. Napataan makuupussit mukaan, mennään niin pitkälle kun rahat riittävät ja liftataan takaisin. Jos tytöt vain antavat", Will nauroi.

"Kuulostaa hauskalta", Stewart myönsi kun portaista alkoi kuulua ryminää. "Stewart! Tule auttamaan tämän sohvan kanssa!" Dianen ääni kuului oven takaa. "Ja nopeasti!" Miles lisäsi.

"Minun pitää varmaan mennä. Nähdään kun nähdään", Stewart pahoitteli. "Kuulumisiin sinnekin. Ja harkitse sitä retkeä!" Wilbur naurahti ja lopetti puhelun. Juuri sopivaan aikaan - ovikello soi.

Astioiden kilinä oli loppunut jo jonkin aikaa sitten, Kanerva oli varmaan valmis tiskien kanssa. Wilbur lennätti oven auki ja maksoi pitsan ystävälliselle toimittajalle. Kaksinkertainen salamipitsa oli Kanervan salainen lempiruoka, vaikka tämä koettikin syödä sitä mahdollisimman harvoin. Tytön mukaan olisi inhottavaa huomata kyllästyneensä lempiruokaansa.

Wilbur avasi pitsalaatikon huomaten ilokseen ruuan olevan vielä melko kuumaa, muttei liian kuumaa syötäväksi. "Kanerva! Päivällinen on katettu!" Will kuulutti kantaen laatikon keittiön pöydälle.

Ensimmäiset pitsasiivut syötiin nälkäisen hiljaisuuden vallitessa. Kanerva ehti jo harmitella mielessään lautasliinojen puutetta huomatessaan suupielissään komeilevan juustokastiketta, mutta ei se kauaa jaksanut häntä vaivata. "Kerääthän sinä vielä reseptejä?" tyttö kysäisi päästyään puoliväliin toista palasta.

"Mmwuh?" Wilvur päästi kysyvän äännähdyksen - hänellä oli suu täynnä pitsaa. "Tokihan minä, miten niin?" Poika kysyi nielaistuaan. Salami oli suolaista ja tuntui tarttuvan kitalakeen, mutta jotakin koukuttavaa siinä oli. 

"Ajattelin, että voisit ehkä näyttää minulle joitakin suosikkejasi, tai aivan sellaisia jotka näyttävät paperilla parhaalta", Kanerva ehdotti mussuttaen itsekin samalla. Nainen oli toki jo aivan hyvä kokki, mutta hän halusi opetella muutaman erityisesti poikaystäväänsä miellyttävän reseptin, mieluusti sellaisia joita jaksaisi toteuttaa vuodesta toiseen. 

"Tietysti minä voin. En vain arvannut, että sinäkin olisit kiinnostunut eksoottisemmista ruokalajeista", Will lupasi. "Miksen olisi? Haluan laajentaa repertuaariani", Kanerva sanoi. "Et vain ollut maininnut siitä aiemmin, siinä kaikki", nuorukainen täsmensi.

"Itse asiassa, löysin hyvän jälkiruokareseptin juuri tämänpäiväisestä sanomalehdestä. Voisimme kokeilla sitä vaikka heti tänä iltana - tai huomenna, jos se sopii paremmin. Miltä kuulostaa?" Wilburin löytämä ohje oli jonkun kirjailijan resepti minttusuklaapäärynöille. Se vaatisi pikaista kauppareissua, mutta vaikutti herkulliselta.

"Kuulostaa hyvältä", Kanerva vastasi koettaen pudistella ruuanmuruja yltään. "Voi pahus, nyt tässä on juustoa vielä ruohotahrojen lisäksi. Paras hameeni kaiken päätteeksi."

*       *       *       *       *       *       *

Milesin ja Stewartin vanhempien kesämökki sijaitsi syrjäisellä metsäpalstalla, noin puolen päivän ajomatkan päässä kampukselta. Tosin tuo puoli päivää päti vain, jos ajaja oli käyttänyt kyseistä reittiä ennenkin eikä ollut turhantarkka nopeusrajoituksista sivutielle päästessään. Mökki oli seisonut melkein käyttämättömänä parin vuoden ajan, joten nyt se pääsisi hyötykäyttöön väliaikaisena varastohuoneena.

Välimatkan ja parin muunkin seikan takia kävi järkeen, että Tabitha jäi Milesin seuraksi yöpymään mökillä sinä iltana. He olivat tuoneet viimeisen tavaralastin Milesin pienellä urheiluautolla, vain huomatakseen illan pimenevän nopeammin kuin he olivat odottaneet.

Ilta oli hieman viileämpi kuin mitä olisi voinut odottaa. Tummanharmaa pilvimatto peitti taivasta, näyttäen välillä mustia ja tummansinisiä vilahduksia taivaasta. "Meidän pitäisi varmaan mennä sisälle, murunen. Näyttää siltä, että pian voi alkaa sataa", Miles mumisi katsoen Tabbya silmiin. "Et ole edes vilkaissut taivaalle", Tabitha naurahti mutta seurasi kuitenkin toista sisälle mökkiin. 

Kohta tosiaan alkoi sataa. Aluksi pieniä, täydellisen pyöreitä pisaroita jotka värisyttivät puiden lehtiä ja sukelsivat alas niiden reunoilta. Lammen pinnalle muodostui ensin muutamia ympyränmuotoisia väreitä, sitten yhä enemmän ja enemmän. Pian koko lampi koostui lukemattomista pienistä laineista, jotka koettivat säilyttää muotonsa samalla kun pakenivat toisiaan. 

Sisälle mökkiin sateen huomasi vain vanhan katon välittämänä ropinana. Kunnollisia rännejä rakennuksessa ei ollut kuin vain harvojen ikkunoiden kohdalla. Sade katkasikin katolta useina voimakkaina vesinoroina, jotka saattoi laskea sisältä huoneista käsin vain kuulemansa perusteella, jos oli tarkkaavainen. Tabitha ja Miles kuuntelivat hetken ropinaa, kunnes Miles suukotti varovasti tyttöystävänsä huulia ja kuiskasi tälle jotakin.

Sade sai toimia taustamusiikkina, hukuttamassa pois mahdollisia muita ulkopuolelta kantautuvia ääniä. Vaikka tuskin he olisivat havainneet muuta kuin vanhimpien puiden narinan tuulessa - täällä sateen keskellä tuntui kuin he olisivat olleet niin eristyksissä muusta maailmasta kuin inhimillisin keinoin vain saattoi toivoa olevansa. Autiosaari keskellä valtamerta ei olisi voinut olla sen kauempana kaikesta, kuin mitä Tabby ja Miles olivat nyt.

Sateen määrä ei tuntunut vielä riittävän taivaalle, joka oli nyt tummunut melkein mustanharmaaksi massaksi, jos joku sen olisi saattanut erottaa kiiltelevien vesipisaroiden lomasta. Sade sai ikkunalasiin osuessaan aikaan äänen, jonka olisi voinut kuvitella lähtevän murtuvasta jäästä.

Tabitha ei kuitenkaan kuullut kuin itsensä ja Milesin. Aivot sulkivat pois kaiken muun, pään takaosassa oli pieni ääni joka huokaili ja jankutti: Miles Miles Miles. Mökin kamarissa oli viileää, silti tyttö ohimennen huomasi hikoilevansa. Tiedostettuaan tämän seikan hänen mielensä sulki sen pois merkityksettömänä. Tabby silitteli pojan vatsaa ja rintakehää melkein huomaamattaan, sitten hän painautui vasten toista voidakseen kuunnella tämän hengitystä.

Suukkoon sekoittui jostakin metallinen vivahdus ja suolan maku. Miles silitti kämmenselällään Tabithan poskia, sanoi jotain mitä tyttö ei kuullut. Ulkona riehuva sade jatkui yhä kyltymättömänä, kuin se olisi koettanut pyyhkiä tuota matalaa, metsäistä kukkulaa pois maailmankartalta.

Harvat metsäneläimet olivat paenneet myrskyä maan koloihin tai kasvien suojaan. Harvinaisen lämmin kevät olikin ollut sateeton ihmeen pitkään. Nyt luonto kuitenkin oli päästänyt säästelemänsä vesimassan purkautumaan takaisin maan pinnalle. Koko maailam näytti olevan siniharmaan vaipan peitossa, lukuunottamatta pieniä, lämpimiä valopisteitä joita saattoi havaita siellä täällä metsätien varressa.

Miles veti Tabithan lähemmäs, Tabby ujutti kätensä koskettamaan pojan niskaa. Miles hengitti raskaasti, nuorukainen tajusi käsiensä vapisevan ja pakotti sen loppumaan. Ei nyt. Nyt kun Tabitha oli vielä siinä. 

Ulkona sade jatkoi yhä ääretöntä ropinaansa kattopelteihin, kuin ei aikoisi koskaan lopettaa. Tienvarsiojissa käynnistyi pieni vedenpaisumus, itse taivaankansi tuntui laskeutuneen sadepilvien tasalle voidakseen paremmin nähdä maan pinnalle. 

*       *       *       *       *       *       * 

Ostoskori oli jäänyt yläkerran pöydälle. Sen vieressä hurisi hiljaa kohtalaisen uusi pöytäkone, lämmittäen turhaan takalevyään. Nurkassa oleva ruusu olisi kaivannut kastelua, mutte sille ei nyt riittänyt huomiota.

Tabitha muisti kyllä ostoskorin. Hän oli jättänyt sen pöydälle kuullessaan puhelimen soivan alakerrassa ja kiiruhtaessaan vastaamaan. Hän oli myös syrjäsilmällä huomannut ruusun. Mutta nyt hän vain antoi noiden ja parin muun satunnaisen ajatuksen törmäillä päässään.

Hän oli tullut ulos heti lopetettuaan puhelun, tajuttuaan tarvitsevansa raitista ilmaa, vähintään. Kastelukannu oli painava ja Tabitha laski sen hetkeksi käsistään. Ainakin orvokit saisivat vettä, miete unohtui yhtä nopeasti kuin oli juolahtanut mieleen. 

Aavistuksenomainen tuuli heilautteli Tabbyn uuden mekon helmoja puhaltaessaan talojen välissä. Kukkapenkin kostea maa upotti ja viileät lehdet jalkoja vasten pitivät tytön virkeänä. Se oli hyvä, hänen oli pakko ajatella tuota puhelua vaikka siitä olisikin vähän käytännön hyötyä. 

Keskustelu oli käyty vain muutamia minuutteja sitten, mutta jotenkin se tuntui Tabithasta yhtä paljon unennäöltä kuin kirpaisevalta todellisuudelta. Juhlakenkien korot kopisivat mukavan varman kuuloisesti jalkakäytävään.

Jotenkin puhelu oli onnistunut yllättämään Tabithan täysin. Mutta hän oli kuullut sekä puhujan sanat että oman vastauksensa, eikä se tulisi muuttumaan, sen hän tiesi. Mitäköhän tästä seuraa, Tabby mietti sillä mielensä osalla joka ei kerrannut äskeisiä tapahtumia. Mutta vieläkin tyttö kuuli korvissaan selkeästi soittajan lauseet.

"Haloo, Tabitha? Isä täällä."





Vain parin siiveniskun verran
lensi häkkilintu kerran
Ei siinä järki paljon paina
sydän on sotaan valmis aina


Edu Kettunen - Häkkilintu





Sainpahan senkin osan suorittua :D Mutta eipäs vielä hätäillä: Teille olisi nimittäin myös luvassa kuvaekstra. Ohjaan teidät sen luo tässä välissä, koska se saattaa auttaa seuraavassa päätöksessä.
Luvassa on nimittäin, kis kis kis, kissaäänestys! Paljon tietoa tuon kuvaekstran lisäksi kisumirreistä ei juurikaan ole, toivottavasti siitä on jonkinsorttista apua :) Mutta tässä siis Ellenin ja Charlesin pennut tarkempine tietoineen:


Beast (uros)

Horoskooppi: Rapu
Nokkela/hömelö
Touhukas
Seuralinen
Riitaisa
Sottaisa

Jubilee (naaras)

Horoskooppi: Jousimies
Nokkela/hömelö
Touhukas
Seurallinen
Riitaisa
Sottaisa

Scott (uros)

Horoskooppi: Kaksonen
Nokkela 
Touhukas
Seuralinen
Riitaisa
Sottaisa




Ja yhäkin, karkkia (ja jotain siihen suuntaan) luvassa sille, joka hoksaa pentujen nimeämisperusteet ;) Äänestäkää suosikkianne ja kommentoikaa muuten vain - kissaperijän valinta on kokonaan teidän käsissänne, osittain siksikin koska pidän ylivaltiaan oikeuksia simien suhteen juoneni kanssa.
Mutta hyvää joulunalusaikaa kaikille! :D