Kissaäänestyksen voitti tällä kertaa Scott. Kiitokset kaikille äänistä! :D
Otsikkoa oli yllättävän vaikea keksiä, kunnes historiantunti osoittautui yllättävän hyödylliseksi asiassa. Sekä osamusiikki on tällainen.


Isä oli taas järjestänyt juhlat. Niitä tuntui nykyään olevan melkein joka viikonloppu, joskus arki-iltoinakin. Se kaikki tuntui saaneen alkusysäyksensä Juhan pidettyä Wilburille ja Tabithalle yhteiset valmistujaisjuhlat Garpien vanhassa talossa. Vaikka mistä sitä tiesi, vaikka isä olisi kutsunut ihmisiä illanviettoihin sitä ennenkin, siitä Tabitha ei vain osannut esittää mielipidettä.

Vieraslista koostui yleensä pääasiassa Juhan tuttavista ja alaisista hänen työpaikallaan. Saatuaan merkittävän ylennyksen ja lanseerattuaan markkinoille uuden, vallankumouksellisen ilmastointijärjestelmän, mies tunsi kai velvollisuudekseen viihdyttää seurapiirejä. Joukosta löytyi tosin aina myös joku Tabithalle tuttu tai vähemmän tuttu henkilö - nainen ei ollut aivan varma, mistä isä oli kaivanut heidän puhelinnumeronsa.

Tabitha ei ollut enää oikein kärryillä siitä, kuinka monta viikkoa hän oli viettänyt "väliaikaisesti" kotona. Vai oliko se jo kuukautta? Viimeisin tapahtuma, minkä selkeän päivämäärän hän muisti, olivat Wilburin ja Kanervan yllätyshäät. Pariskunta oli sen jälkeen lähtenyt viettämään kuherruskuukauttaan Puolaan - sen todistivat kolme Tabbyn vastaanottamaa postikorttia.

Milesiltä oli saapunut muutama kirje, mutta niidenkin virta oli tuntunut jostakin syystä vaimentuneen. Ehkä toisella vain oli kiireitä, tämähän joutui matkustelemaan paljon akatemian piireissä, vaikkakin vain kyseisen maan rajojen sisäpuolella. Ympärillä kieppuvat askelten ja puheensorinan äänet saivat Tabithan unohtamaan mietteensä ja siemaisemaan lopun samppanjan lasistaan.

Sitä hän oli tehnyt usein. Ravistanut ajatukset päästään ja kaatanut hieman lisää kuplivaa. Kuunnellut puolella korvalla mitä hänelle sanottiin ja vastannut nauraen. Pitänyt hauskaa, niinhän sitä oli tapana. Ihmismassa kupli ja kiehahteli. Joskus sen läpi pääsi pieni, ikävä tunteenpistos - kuin Tabitha olisi tiennyt jotakin mitä muut eivät. Tai muut jotakin mitä Tabitha ei. Se kaikki oli epäselvää.

Aina joskus huomatessaan päänsä käyvän liian sumeaksi, Tabitha pakeni takakuistin pöydän ääreen syömään jotain lämmintä. Viileä iltailma enteili joka kerran syysflunssaa mutta poisti samalla hetkeksi sen tunteen, että isä koetti porata katseellaan reiän hänen kalloonsa ja lukea jotain tärkeää ja häpeällistä sen sisäpinnasta. 

Isän juhlien äänet kantautuivat kuitenkin pihalle asti. Ne tuntuivat kustuvan häntä takaisin sisälle, haluavan hänen seuraansa. Sinä kuulut tänne, Tabitha, ne tuntuivat sanovan. Tule vastaanottamaan meidän huomiomme. Joskus Tabby oli jäänyt ulos odottamaan että juhlat lähenivät loppuaan, mutta nykyään hän vain palasi sisälle. Eihän ollut sopivaa piileskellä vierailta, eihän?

Vieraiden lähtemisen jälkeen Tabitha löysi itsensä usein tiskaamasta tiskejä. Hallista kuului ääniä, isä varmaan järjesteli huonekaluja takaisin paikoilleen. Juha oli sisustanut uudelleen alakerran pienen makuuhuoneen, maalauttanut seinät uudelleen ja majoittunut sinne. Yläkerran makuuhuone oli turhan suuri hänelle. Tabby kuivasi viimeisen lautasen ja lähti yläkertaan. 

Charlesin ja Ellenin pentueesta Garpit olivat päättäneet pitää yhden kissan, harmaasilmäisen Scottin. Rauhallinen kolli oli tutustunut Tabithaan mielellään tämän palattua ja hyväksynyt tämän nopeasti. Vanhemmatkin kissat olivat yhä terveitä ja vilkasliikkeisiä, mutta Scott viihtyi kolmikosta parhaiten ihmisten seurassa.

Tabitha kävikin usein tervehtimässä tuota mustakuvioista eläintä. Scottin seura tuntui jotenkin rauhoittavan häntä. "Mitäs sinulle tänään kuuluu? Taisit nukkua taas melkein puoli päivää", Tabby rupatteli kissalle. Vastaukseksi hän sai tökkäyksen polveensa märästä nenänpäästä ja vaativan naukaisun.

"Tottakai minulla on sinulle herkkuja, hupsu. Kunhan et ala kerjätä liian monta tai sinusta tulee varsinainen kissamakkara." Scott kehräsi ja alkoi hotkia kalakeksiä. Kun vielä olisi maitonappeja, se mietti ja katsoi toiveikkaana Tabithaan.

*       *       *       *       *       *       *

Tabitha oli tarkastanut sähköpostinsa ja päätti hetken mielijohteesta lähettää Milesille viestin. Tytön oli pakko tunnustaa, että hänen oli ikävä toista. Hän näki väritkin eri tavalla, kun Miles oli paikalla. Tabby hyräili hetken kuvitellen pojan siksakkailevan akatemian eri rakennusten välillä lämpimässä ilmanalassa ja poikkeavan lounastunnilla margaritalle. 

Viesti valmistui nopeasti, ja Tabitha klikkasi osoitekirjan esille. Mutta hetkinen, missä Milesin sähköpostiosoite oli? Tabby ei muistanut sitä ulkoa. Hän oli aina ollut huono osoitteiden ja puhelinnumeroiden muistamisessa. Muutaman hetken ärsyyntyneen selaamisen jälkeen kävi selväksi, ettei Milesin osoite ollut tietokoneella.

Tabitha kohautti olkapäitään ja tallensi viestinsä luonnoksiin. Ehkä tietokoneessa oli ollut virus, ja se oli aiheuttanut tietojen häviämisen? Pitäisi muistaa kysäistä isältä, Tabby mietti. Hän voisi kuitenkin tehdä sen myöhemminkin. Nainen muisteli jääkaappiin jääneen pienen purkillisen hänen lempijogurttiaan, se sopisi jälkiruuaksi. Ja voisihan hän vaikka soittaa Milesille. 

Ellenin ottaessa torkkuja lempipaikassaan kuistin alla, Charles ja Scott jahtasivat toisiaan yläkerrassa. Ruskea tabby oli paennut syystalven viileitä ilmoja sisätiloihin ja löytänyt Scottin torkkumasta kissojen huoneesta. Scott oli herännyt siihen, että toinen puski hänet alas makuupaikaltaan. 

Scott oli ketterä hyppääjä, mutta Charles oli paljon nopeampi tassuistaan. Kissat kiertelivät toisiaan jonkin aikeaan nopeassa tahdissa, mouruten ja hännät viuhtoen. Näppärästi vanhempi kissa täppäsi toista tassullaan viiksille. Hippa.

Scott loikkasi isäänsä kohti koettaen tuupata tämän kyljelleen matolle, mutta toinen väisti nopeasti. Scott kiirehti näykkäämään toista hännänpäästä, samalla kun Charles yritti loikata nuoremman selkään. Sähähtely, naukuminen ja kynsien rapina karkealla kokolattiamatolla kuuluivat äänekkäinä keittiöön. 

Pian toisen tassujen perässä juokseminen alkoi kuitenkin käydä ennalta-arvattavaksi. Charles läpsäytti vielä kerran käpälällään mupdon vuoksi toisen rintakehää ennen kuin pinkaisi täyttä karkua ulos huoneesta ja yläkerran vaatekomeroon, piilottelemaan kenkien taakse. Scott tuhisi hetken viiksiinsä ja asettui sitten uudestaan makuulle. Toinen viihtyisi piilosilla hetken aikaa itsekseenkin... 

Etsittyään hetken kännykkäänsä turhaan taskuistaan Tabitha paikansi sen kirjastonurkkauksen sohvapöydältä. Mitenköhän se oli kulkeutunut sinne? Yrittäessään löytää Milesin numeroa puhelimen muistista Tabitha joutui pettymään. Numeroa ei löytynyt. Mutta eikö heillä ollut vanha osoitekirjanen jossakin? Siinä olisi varmaan Milesinkin kännykkänumero vanhan osoitteen kanssa. 

"Hei, isä?" Tabitha huomasi Juhan tämän tuodessa päivän postia kirjastoon. "Muistanko väärin, vai onko meillä jossakin vanha osoitekirja. Minun pitäisi soittaa enkä löydä Milesin numeroa puhelimestani..." "Ei käy! En halua tyttäreni olevan yhteyksissä johonkin epäluotettavaan juippiin", Juha pärskähti.

"Anteeksi?" Tabitha ihmetteli. "Etköhän nyt hieman ylireagoi. Minähän vain koetan soit..." "Se nuorisorikollinen on pörrännyt ympärilläsi tarpeeksi pitkään", Juha ärähti. Tabby tunsi verensä kuohahtavan. Tämä ei voinut olla totta.

"Nuorisorikollinen? Et tiedä mitä puhut. Miles on ystävällisin ihminen mitä maa päällään kantaa! Olet tavannut hänet itse silloin kun et ollut vielä kaulaa myöten hautautunut työhösi ja tiedät tuon olevan pelkkä likainen harhaluulo!" Tabitha puristi kätensä nyrkkiin ja tuijotti isäänsä suoraan silmiin. 

"Minulla ei ole harhaluuloja. Pärjäät paljon paremmin ilman sitä poikaa", Juha sanoi kylmästi. "Vai pärjään paremmin?" Tabby kirahti. Ääni ei tuntunut kulkevan kunnolla kurkusta. Isä kehtasi syyttää Milesiä epäluotettavaksi. Kuulkaas kuka puhuu, Tabitha olisi halunnut huutaa mutta pystyi vain puhisemaan. 

"Niin juuri! Hyvä että käsität ja hienoa, ettet raahannut sitä riippakiveä mukaasi tänne kun palasit kotiin. Ei-toivottuja vieraita on niin vaikeaa saada lähtemään nurkista", Juha hymyili kuivasti. Tabithaa yökötti. 

"Tiedätkö mitä? Taisin juuri tajuta, miksi en löydä Milesin puhelinnumeroa. Sinä poistit sen! Samoin taitaa selittyä hänen osoitteensa katoaminen tietokoneen osoitekirjasta. Olet lapsellinen!" Tabitha sähisi. "Ei, sinä olet lapsellinen!" Juha sanoi syyttävästi.

"Kieltäydyt uskomasta mikä on parasta sinulle!" Juha pauhasi. Tabitha nielaisi. Hirvittävä tunne jota hän ei onnistunut tunnistamaan oli jotenkin hiipinyt hänen tietoisuuteensa riidan aikana. "Tiedätkö mitä, isä? Sinä olet seonnut." Tabby huomasi epävarmuuden värisyttävän ääntään ja kääntyi pois sanomatta enää mitään. 

Hän tunsi isän katseen seuraavan häntä huoneen nurkkaan. Tabitha kumartui tutkimaan kirjahyllyn kirjoja ja valitsi summanmutikassa yhden. Hänen päänsä sisällä tuntui omituiselta, toisaalta tyhjältä ja toisaalta sumealta. 

Tabitha tiesi, että hänen pitäisi tehdä jotain, mutta äkkiä sillä ei tuntunut olevan merkitystä. Takaraivossa jyskytti kuin migreenin edellä, mutta Tabby ei ollut koskaan saanut migreeniä. Se oli vain tuo inhottava, hakkaava tunne, joka sai suun kuivumaan ja teki puhumisesta vastenmielisen ajatuksen. 

Tabitha alkoi selailla kirjaa varoen tarkasti katsomasta isänsä suuntaan. Juha oli istahtanut sohvalle ja luki sanomalehteä. Äskeisellä konfliktilla ei näyttänyt olevan minkäänlaista vaikutusta mieheen. Kuinka hän voi pysyä noin rauhallisena puhuttuaan niin kuin äsken, Tabby ajatteli tuntien jälleen värähdyksen. 

Scott luisui alas olohuoneen sohvalta ja tömäytti etukäpälänsä maahan juuri ennen nenäänsä. Se luuli kuulleensa ulko-oven kolahtavan aivan hetki sitten. Vain pikainen tarkistus ruokakupille, kissa päätti, ja sitten se lähtisi itsekin ulos vanhempiensa seuraksi. 

*       *       *       *       *       *       *

Tabitha oli kantanut kasan pakkauksia ja käärepapereita vierashuoneen roskakoriin. Seniltaiset juhlat jatkuivat jo viidettä tuntia eivätkä ilmeisesti loppuisi aivan pian. Juha oli vastikään avannut kolmannen pullollisen samppanjaa vieraille. Tabitha muisti kaataneensa itselleen ensimmäisen pullon pohjalla lilluneen tilkan - sekä suuremman osan toisesta pullollisesta. 

Tabitha vei kirjastonurkkaukseen muutamia puhtaita laseja, paeten sitten takakuistille. Hän ei oikein muistanut, miksi teki niin, se oli vain tapa. Pöydällä nököttävistä päivänkakkaroista saattoi havaita pieniä huurrelaikkuja, ne olisivat varmaan paleltuneet kauan sitten ellei Tabby olisi vienyt niitä aina yön ajaksi sisälle.

Tabitha potkaisi tuolia korkokengällään ja veti henkeä hampaidensa välistä. Hän oli vihainen, muttei muistanut miksi. Se hämmensi ja huolestutti häntä, jolloin hän ärsyyntyi hämmennyksestään. Nainen laittoi käsivartensa puuskaan koettaen suojella itseään kylmältä. Sekin oli vain refleksi, suurin osa Tabithasta ei välittänyt. 

Jäljelle jäänyt pieni osa muisteli Milesia. Tabby piti lujasti kiinni tuosta pienestä nurkasta mielessään, vaikkei yhäkään ollut varma syystä. Muulla - niin, muulla ei ollut väliä. Hänen takaansa kuuluva narahdus pakotti Tabithan vetämään huomionsa taivaiden katselusta.

"Hei, Tabitha, mitä teet täällä ulkona ihan yksinäsi?" Kysyjä oli Antero, joku isän liiketutuista, Tabby muisti. Mies oli kaiketi ihan mukava. Hän oli jutellut Anteron kanssa useamman kerran kuin mitä välitti muistella, tämä oli ollut kaikissa Garpien talossa järjestetyissä juhlissa. "Tulin vain haukkaamaan hieman raitista ilmaa", Tabitha kuuli äänensä sanovan. 

"Ei noin kaunista naista saisi silti hylätä ilman seuraa", Antero hymyili. Tabitha naurahti ja hymähti, resitoiden sitten ulkomuistista jotain jota oli kuullut Karitan sanoneen vastaavanlaisessa tilanteessa. Antero nauroi hänen vastaukselleen ja sanoi Tabbyn olevan parasta seuraa koko juhlakansan joukosta. 

Tabitha kääntyi ympäri ja nojasi kyynärpäilään kuistin kaiteeseen. Viileä puu tuntui jotenkin miellyttävältä. Antero puhui jotain, mutta Tabby ei välittänyt kuunnella, ynähti vain silloin tällöin jotakin myöntävää ja kehotti välillä toista jatkamaan. Mies piti oikein pitkän puheenvuoron, ilmeisesti takellellen välillä ja kysyi lopulta jotakin. Tabitha nyökkäsi ja seurasi katseellaan omenapuun oksien heilahtelua.

"Todellako?" Antero kysyi innokkaasti ja tarttui Tabithaa kädestä. "Toki", nainen vastasi vaikkei piitannut edes koko kysymyksestä, mikä se lieneekään ollut. Äkkiseltään Antero suukotti Tabithan kämmenselkää, sanoi hiljaa jotakin ja kiiruhti sisälle. Tabby katsoi hetken miehen perään ennen kuin päätti seurata tätä sisätiloihin. 

Juha istui keittiönpöydän ääressä muutaman muun vieraan kanssa ja viittoi Tabithaa liittymään seuraan. Nainen istahti tyhjälle tuolille ja teeskenteli kuuntelevansa isänsä höpinöitä. Tämä sanoi kai olevansa iloinen jostakin, puhui täydellisestä soveltuvuudesta ja jostakin ajankohdasta. Sinniteltyään muutaman minuutin Tabby väitti olevansa väsynyt, nousi ja sanoi vetäytyvänsä yläkertaan. 

Scott vaikutti odottaneen häntä kissojen huoneessa. Kiiltelevät silmät katsoivat suoraan Tabithaan ja pian kissa kiehnäsi naisen jaloissa. Tabby olisi halunnut nostaa Scottin syliinsä, mutta ei vain yksinkertaisesti jaksanut.

Hänellä oli tunne, että häneltä oli mennyt ohi jotakin todella tärkeää. Lisäksi Tabitha tiesi että hänen olisi pitänyt olla harmissaan asiasta, mutta niin ei vain ollut. Mutta miksi? Oliko jotakin tapahtunut, vai oliko jotakin lakannut tapahtumasta? Juuri nytkin hän vain tunsi kiusausta jättää asian pohtiminen sikseen ja suunnata nukkumaan. Jokin oli vialla. Kai.

*       *       *       *       *       *       * 

Jonkin aikaa oli kulunut, luultavasti viikko. Tabitha oli muuttanut vanhempiensa entiseen makuuhuoneeseen, se oli isän mielestä soveliaampaa. Isä teki järjestelyjä ja lähetti kutsuja. Takapihaa oli siistitty, ruuat oli tilattu. Tabby oli siivonnut keittiön. Antero asui vierashuoneessa.

Oikeastaan hän oli siivonnut suuren osan taloa - eihän hänellä ollut mitään muuta tehtävää. Pölystä pyyhityt kirjahyllyt ja uudelleen järjestetyt vaatekaapit sitäpaitsi näyttivät mukavilta, puhumattakaan puhtaista ikkunoista. Silloin harvoin kun hän sattui katsomaan ulos.

Silloin kun suljet silmäsi lepuuttaaksesi niitä ja rentoutuaksesi, voit silti havaita valon ja pimeän vaihtelun silmäluomien läpi - et vain keskity siihen. Mutta jos suljet silmäsi ja keskityt siihen mitä näet, huomaat miten pimeää oikeasti on. Eikä se ole vähimmässäkään määrin rentouttavaa.

*       *       *       *       *       *       * 

Tabitha katseli peilikuvaansa ja korjasi meikkiään. Hän irrotti pienet, huomaamattomat korvakorunsa ja korvasi ne uusilla, vaaleanpunaisilla. Seuraavaksi nainen poimi lattialta jalkojensa juuresta hunnun, jonka hän kiinnitti kampaukseensa muutamalla pinnillä.

Kas noin, se oli hyvä. Isä oli ostanut hänelle mekon jostakin merkkiliikkeestä. Tabitha tarkasti kuvajaisestaan että asussa ei varmasti ollut ryppyjä, kun jokin kiinnitti hänen huomionsa.

Peilikuvasta oli näkynyt hymy. Se oli ollut jotenkin vääränlainen, kuin ei olisi kuulunut paikalleen. Tabitha kohautti olkapäitään ja lähti makuuhuoneesta. Ulkoa kuului musiikkia, talon ikivanha levysoitin oli rahdattu sinne. 

Scott vilkaisi Tabithaan pesupuuhiensa lomasta. Satunnainen katselija ei olisi voinut erottaa, oliko kissa keskittynyt kasvojensa puhdistamiseen vai peittikö se vain silmänsä käpälällään. Scott kuunteli naisen juhlakenkien naputusta, alas portaita ja eteishalliin. Sitten se nuolaisi pienen takun irti turkistaan ja päästi etäisesti huokaisua muistuttavan äänen.

"Näytätpä sinä kauniilta", Antero sanoi hieman ujosti. Tabitha kääntyi katsomaan toista. Nainen huomasi myös isänsä katseen. Se suuntautui suoraan Tabbyyn siitä huolimatta, että mies oli matkalla ulko-ovelle ohjaamaan viimeisiä vieraita.

Pieni osa Tabithaa halusi lausua Anterolle joukon valikoituja totuuksia, viskata kihlasormuksen päin tämän naiiveja kasvoja ja juosta sen jälkeen pihalle. Isän ja juhlavieraiden ohi autoon ja sitten mahdollisimman kauas mahdollisimman nopeasti. Sen sijaan Tabitha kuuli äänensä sanovan hiljaa "kiitos". Sitten isä jo kehotti Anteroa siirtymään ensimmäisenä pihamaalle.

Vihkipaikka oli sijoitettu takapihan omenapuiden väliin. Alkutalvi oli jo vienyt syksyn värit, suurin osa puista oli pudottanut lehtensä aikaa sitten. Tabithan jalkoja paleli hienoisesti, routainen maa oli kastellut punaisen maton ja nyt se oli osittain jäätynyt. 

Vihkivalat lausuttiin, Antero pujotti kultaisen sormuksen Tabithan sormeen. Vieraat hurrasivat ja taputtivat, musiikki soi yhä taustalla. Antero suuteli Tabbya ja tämä sulki silmänsä. Se tuntui vain voimistavan ääniä, saaden ne pyörimään ja vaihtamaan keskenään paikkaa hänen korvissaan.

Scott oli aikonut vetäytyä unille, mutta äkkiä kissa muutti mieltään. Se lepäisi vain hetken, hereillä. Isä ja äiti nukkuivat, jonkun olisi hyvä olla valveilla. Scott asettui kerälle rottinkikoriin ja kehräsi hetken itselleen. Harmaat silmät painuivat umpeen, mutta kissa pysyi valppaana. 

Tabitha päässä pyöri kevyesti, ja meni hetki että hän pystyi kohdistamaan katseensa. Ohuen jääkerroksen kanssa ritisevä matto säesti askelia pois koristekaaren alta häämarssin kanssa. 

Tabitha vilkaisi ohimennen vieraita. Hän ei tunnistanut montakaan. Tuolla oli Diane, tuolla Agneta. Loput olivat varmaan Anteron sukulaisia ja ystäviä, sekä isän tuttuja töistä. Hänelle huudettiin onnentoivotuksia ja Tabby toivoi, että hänen kasvoillaan oli hymy kuten hänen katsoessaan peiliin.

Häävalssi pyöritti Tabithaa, kunnes liike äkkiä loppui ja Antero irrotti tanssiotteensa tuoreesta morsiamesta. "Mitä jos siirtyisimme juhlaruuan pariin? Osa vieraista näyttää aloittaneen ilman meitä", mies hymyili. "No mutta, totta kai. Meidän pitää kummankin tehdä osamme juhlakansan viihdyttämisessä", nainen vastasi.

Tabitha sai jollakin keinolla Anteron asettumaan keittiön pöydän ääreen, kun hän siirtyi ruokalautasensa kanssa kuistille. Se tuntui jotenkin tärkeältä. Ei hän yksin jäisi, joku Anteron serkuista jätti ruokalautasensa viereiselle paikalle ja meni sisälle hakemaan juotavaa. Toinen varmaan palaisi pian morsiamen seuraan.

Levysoitin soitti yhä häämarssia. Se oli juuttunut, toisti lyhyttä melodiankatkelmaa kerran toisensa jälkeen, aloittaen aina uudestaan särähdyksen kanssa, kunnes joku nosti neulan levyltä.

Yläkerrassa Scott ravisti pienen kissanhiekanmurusen takatassustaan ja kuunteli tarkkaavaisena alakerrasta kantautuvia ääniä. Kissa tuumi, että sen olisi hyvä liittyä seuraan. Ehkä tarjolla olisi lisäksi sillekin hieman paistia.

Diane oli istunut Anteron seurana ruokapöydässä. Nainen oli kuunnellut sulhasta hyvän tovin. Noustessaan pöydästä Diane karaisi kurkkuaan. "Antero? On ollut mukavaa saada tutustua sinuun. Jos sinä tai Tabitha - tai sitten molemmat sattuisitte kaipaamaan juttuseuraa, tiedätte mistä tavoitatte minut ja Stewartin", hän sanoi. Antero hymyili toiselle ja kiitti ystävällisestä tarjouksesta.

"Minun on varmaan lähdettävä, alkaa olla hieman myöhä. Näkemmin ja onnittelut vielä kerran", Diane toivotti. Tabitha ei ollut välittänyt paistinlopuistaan ja jätti lautasensa tiskipöydälle. Ehkä joku kissoista kelpuuttaisi sen. Antero rapsutteli hetken Scottia ennen kuin saattoi Dianen ovelle. Juha oli mennyt huoneeseensa.

Antero oli mennyt hyvästelemään viimeisiä vieraita. Tabitha vilkaisi ensin nopeasti ulko-ovelle, nosti sitten Scottin syliinsä ja suukotti tämän karvaista päälakea. "Toivota minulle onnea, kissa."





Whoaa, ei edes mennyt hieman myöhään :D Mutta yhä, kommentteja arvostetaan jos vain haluat jättää sellaisen ;D