Uutta osaa pukkaa! Osamusiikkina tällä kertaa tällainen. Studioversiota kappaleesta en löytänyt, toivottavasti ei häiritse. Ajassa osa siirtyy noin puolisen vuotta eteenpäin edellisestä.


Aurinko paistoi kivuliaan kirkkaana pilvettömältä taivaalta. Melkein jokainen ulkona liikkuja joutui vaistomaisesti suojaamaan kädellä silmiään, ellei sitten ollut jo ehtinyt tottua kirkkauteen tai viisaana hankkinut aurinkolaseja. Uima-altaan vesi kimalsi, kun sitä osasi vain katsoa oikeassa kulmassa.

Tabitha ja Antero olivat päätyneet Anteron vanhempien loma-asunnolle. Se oli yksi niistä pienistä kiinteistöistä, jotka mies oli perinyt isältään muutama vuosi sitten. Nyt Antero myisi tai vuokraisi niistä suurimman osan, mutta hän oli halunnut vierailla vielä kerran vanhassa lomapaikassaan.

Tabby kuunteli miehen puhetta puolella korvalla, kääntäen aina välillä huomionsa uima-altaan veteen. Kun hän kallistaisi päätään oikealla tavalla, hän näkisi kimalluksen ilman että joutuisi nousemaan tuolista.

Antero jatkoi monologiaan, ilmeisesti joko huomaamatta että Tabitha juuri ja juuri vaivautui teeskentelemään kuuntelevansa, tai sitten toinen vain kärsi puheripulista. Tabby ei ainakaan itse keksinyt muita selityksiä. Punatukka käänteli varovati päätään puolelta toiselle, niska oli jumissa ja pää tuntui raskaalta kantaa.

Puinen rantatuoli oli ihmeen mukava, vaikka olisi voinut luulla löytävänsä siitä tulitikkurasiallisen verran teräviä puunsälöjä. Tabitha antoi katseensa tarkentua mieheensä ja huomasi, että toinen oli viimeinkin lakannut resitoimasta ja katseli sen sijaan taivaalle.

Tabitha huokaisi mahdollisimman huomaamattomasti. Ilmaa sisään sekä nenän että suun kautta niin paljon että tulos muitutti melkein haukotusta, sitten hengitys samaa tietä ulos. Auringonsäteet lämmittivät paljasta ihoa, viimeisin tuulenvire oli puhaltanut ohi varmaan parikymmentä minuuttia sitten.

Kuumuudesta huolimatta ilma ei ollut kovinkaan kosteaa, muttei oikeastaan kuivaakaan. Jos sitä yritti mainita kadulla kohtaamalleen tuttavalle, sotkeutui sanoihinsa yrittäessään määritellä tarkoitustaan. Ilma ei ollut painostava, mutta jotenkin häiritsevä. Eläinten ääniä ei kuulunut - paikka oli kai liian kuuma linnuille, eikä heinäsirkoillekaan riittänyt piilopaikkoja.

Tabitha istahti rantapyyhkeen reunalle ja tähysti ylöspäin. Hän oli ollut huomaavinaan linnun varjon, mutta nyt sitä ei näkynyt. Tabby siristi silmiään.

Suurehko kesäkartano - olisi ollut vähättelyä kutsua sitä kesämökiksi - oli suurimmaksi osaksi jo tyhjennetty huonekaluista, jäljellä oli enää muutama pahvilaatikollinen tavaraa. Antero ja Tabitha veisivät ne mukanaan kunhan lähtisivät itse kotiin päin.

Tabitha oli laittanut aamulla ruokaa iltapäiväksikin. Kananmunatäytteinen mureke säilyisi jääkaapissa ihan hyvin siihen asti, kunnes olisi päivällisen aika. Nainen oli myös siivonnut keittiön ja pessyt hieman pyykkiä. Kirjaston matto pitäisi vielä imuroida, Tabby mietti ja oikaisi itsensä pyyhkeelle.

Nainen venytteli hetken aikaa käsiään ja yritti sitten miettiä, miten saisi selkänsä kunnolla suoraksi. Jostakin syystä hän tunsi olonsa vaikeaksi aina silloin tällöin, aivan kuin hän olisi kävellyt kumarassa jatkuvasti. "Tabitha, haluaisitko kastautua uimaan vielä kerran?" Antero kysäisi.

"Mikäpä siinä. Saanpahan ainakin huuhdottua itseni hiestä ja hiekasta", Tabby naurahti vastaukseksi. Ehkäpä vesi rauhoittaisi hänen oloaan hieman.

Tabitha nousi jaloilleen ja vilkaisi nopeasti aviomiestään. Antero oli noussut rantatuolista ja potkaisi nyt sandaalit jalastaan. Toinen tuntui Tabbysta kuin hieman kaukaiselta, naiivilta tuttavalta, jonka kanssa hän nyt vain sattui olemaan naimisissa. Ainakin siltä se tuntui silloin, kun hän vaivautui ajattelemaan asiaa.

Yleensä hän ei ajatellut juuri muuta, kuin ehkä Milesia. Allastikkaiden puolat tuntuivat viileiltä ja liukkailta jalan alla. Vesi oli hieman lämpimämpää kuin normaali kehonlämpö - juuri ihanteellista.

Tabitha päästi otteensa tikkaista ja ui muutaman vedon rintauintia. Hän ei ollut mikään ammattilaisuimari, mutta omasta mielestään aivan kohtalainen. Eikä täällä ollut ketään laskemassa tyylipisteitä. 

Itse altaasta käsin näki parhaiten, miten aurinko kimalsi veden pinnassa. Tabby veti syvään henkeä, taivutti hieman selkäänsä ja päätyi kellumaan. 

Missäköhän Miles on nyt, Tabitha mietti. Hän tiesi, että toinen oli varmasti yrittänyt soittaa, mutta isä oli aina ensimmäisenä puhelimessa. Miehellä saattoi olla vielä jonkin aikaa jäljellä akatemiassa oleskelua, mutta Tabby ei ollut kiinnittänyt huomiota päiviin.

Tabitha oli alkanut epäillä olevansa raskaana, vaikka mitään ei näkynyt vielä päällepäin. Se oli korkeintaan seitsemännellä viikolla, mutta jostakin syystä nainen oli vakuuttunut asiasta. Tabby kuunteli, miten veden alla äänet humisivat hänen korvissaan ja katseli häikäisevää aurinkoa. Se vaikutti olevan niin suuri ja niin lähellä - kuin se olisi millä hetkellä hyvänsä voinut pudota uima-altaan veteen.

*       *       *       *       *       *       *

Ellen puski kamarin oven auki päällään ja luikahti käytävään. Se oli nautiskellut makeita iltapäivätorkuista, mutta nyt kissalla alkoi olla jo nälkä. Ellen uskoi kuulleensa askelten ääntä yläkerrasta, ja sen tarkat korvat olivat harvoin väärässä. Kissan kynnet rapisivat puulattialla kun eläin otti vauhtia pieneen juoksupyrähdykseen.

Pieni maatiaiskissa puski tarmokkaasti Anteron housunlahkeita ja saikin pian miehen huomion. Ellenin onneksi Antero oli kissaihmisiä, tällä riitti aina vähän aikaa talon nelijalkaisille asukkaille. 

Rapsutettuaan naaraskissaa vähän aikaa korvien takaa Antero poimi kehräävän Ellenin syliinsä. Mustankirjava kissa sieti hellittelyä vähän aikaa koettaen taputella miehen villapaitaa tassuillaan. Sitten kissa alkoi rimpuilla. Ruokaa se oli kaivannut, vaikka kyllä silityksetkin aina kelpasivat.

"Hyvä on, hyvä on, pääset alas", Antero rauhoitteli kissaa ja laski sen maahan. Hän oli vain soittanut töhin kysyäkseen, montako käyttämätöntä lomapäivää hänellä oli jäljellä ennen kuin hän laittaisi itselleen hieman välipalaa. Ellen seurasi tiiviisti Anteron kannoilla alas portaita ja keittiöön. 

Antero nyökkäsi kevyesti apelleen, joka oli jo keittiön pöydän ääressä syömässä salaattia. Jääkaapista otettu maitopurkki ja eilen avattu muropakkaus saivat toimia aineksina. Antero tiesi, ettei hän koskaan tulisi olemaan kovin kummoinen kokki, mutta kyllä hän vielä joskus opettelisi. 

Juha oli juuri lopettelemassa salaattiaan, kun Antero istuutui pöytään. Tabithakin oli saapunut paikalle, nainen oli ollut ulkona hoitamassa puutarhaa. Ellen kohtasi pulman yrittäessään pyöriä kolmen ihmisen jaloissa samanaikaisesti. Pöydässä istuvilla miehillä oli ruokaa, kun taas Tabithan puuhailu leikkuulaudan kanssa vaikutti kiinnostavalta.

Juhan jätettyä lautasensa tiskialtaaseen vanhempi mies poistui yläkerran työhuoneeseen. Kiillotettujen nahkakenkien luomat askeleet kuuluivat selvästi lattian läpi.  Ellen haistoi Tabithan laittaman porkkanakeiton tuoksun, puhahti tympääntyneenä ja meni sitten tutkimaan ruokakuppiaan. Kissa oli hieman kyllästynyt kuivaruokaan sen päivän osalta, mutta nälkä vei voiton.

"Tuo keitto tuoksuu kieltämättä hyvältä. Tulee melkein nälkä vaikka itsekin vasta söin", Antero hymyili. "Kattilassa on vielä jäljellä jonkin verran, jos vain haluat", Tabitha vastasi. Samaan aikaan Ellen oli nopeasti tyhjentänyt kuppinsa ja alkoi nyt puskea tuolinjalkoja ja mouruta huomion toiveessa.

Antero hymähti kissan toimille, mutta nousi kuitenkin viihdyttämään sitä hetkeksi. Ellen jaksoi pyöriskellä hetken aikaa pienen höyhenhuiskun perässä, ennen kuin ilmoitti kyllästymisestään naukaisemalla ja kävelemällä ylpeästi häntä pystyssä teroittamaan kynsiään raapimispuuhun.

"Kulta, käväisen pienellä kävelyllä. En viivy kauan", Antero huikkasi keittiöön suunnatessaan ulko-ovelle. Noin puoli minuuttia sen jälkeen kun askelten ääni kuistilta oli hävinnyt, Ellen sai ihmetellä Tabithan juostessa täyttä karkua yläkertaan.

Nainen ehti kamarin pesuhuoneeseen juuri ajoissa porkkanakeiton vaihtaessa ikävästi suuntaa. Alakerran kylpyhuone olisi toki ollut lähempänä, mutta Tabitha halusi pitää itsellään edes jonkin ajatuksen yksityisyydestä ja se oli helpompaa näin.

Mahahapot polttelivat ikävästi nielua, mutta hetken kakomisen jälkeen pahoinvointi alkoi hiljakseen väistyä. Aamupahoinvointi muka, Tabitha ajatteli pyyhkiessään suupieliään. Hänen oksentelunsa ei ainakaan noudattanut vuorokaudenaikoja.

Antero ei kävellyt pidemmälle kuin muutaman korttelivälin. Pilvisyydestä huolimatta ilma oli mukavan lämmin. Hänen vanha, vaalea villapaitansa oli onneksi niin ilmava ettei miehelle tullut kuuma. 

Mies oli huomannut pystyvänsä ajattelemaan parhaiten kävellessään. Eihän hän silloinkaan mikään einstein ollut, mutta mietteet tuntuivat selkeämmiltä raittiissa ulkoilmassa ja lihasten tehdessä töitä.

Charles puolestaan oli palaamassa omalta kävelyltään. Se oli härnännyt paria päästäistä aamupäivän ajan, mutta niistä ei riittänyt hupia pidemmäksi aikaa. Kissa asettautui loikoilemaan jalkakäytävän kiveykselle odottelemaan ohikulkijoita.

Pyyhittyään suupielensä Tabitha löysi itsensä tutkailemasta vanhaa huonettaan. Hän oli imuroinut siellä juuri eilen, mutta siltikin se tuntui kaipaavan jotakin. 

Uutta järjestystä, niinhän se onkin, Tabitha mietti. Hänen ja Wilburin koulussa askartelemat aarrekartat voisivat pysyä paikoillaan, mutta työpöytää pitäisi siirtää.Ja verhot, ne pitäisi pestä pitkästä aikaa. 

Vuoteitakin voisi siirtää, tai ainakin vaihtaa lakanat. Onkohan tämä sitä pesänrakennusvaistoa, Tabby mietti ohimennen. Ehkäpä, mutta hänhän oli siivonnut taloa muutenkin, pitäen paikat järjestyksessä ja itsensä kiireisenä. 

Tuon maton saisi ainakin tomuttaa, Tabitha päätti. Ja huoneen vanhan vaatekaapin voisi järjestellä. Tabitha harppoi vaatekaapin luo pyöritellen kitkerän maun muistoa suussaan.

Charles nousi loikoilemasta jalkakäytävältä huomatessaan Anteron palaavan kävelyltään. Ehkä kaksijalkainen avaisi hänellekin oven? Ja kyllähän Antero niin teki - kissa nimittäin pujahti hänen jalkojensa ja oven välistä ennen kuin mies oli edes ehtinyt huomata ruskeankirjavaa eläintä.

Charles kiiruhti yläkertaan, naukaisi ohimennen Ellenille ja loikkasi käytävään jätettyyn kissankoriin. Pyyhittyään kuraiset tassunsa huolellisesti pehmusteeseen se heittäytyi jälleen makoilemaan.

Ellen tuhahti ja jätti kissannaksujen rapistelun sikseen. Charles alkoi hiljalleen tulla vanhaksi, se mietti. Ei sillä, tunsihan se itsekin iän rasitukset - mutta vielä niistä ei olisi sanottavampaa haittaa. Pian Charles vinkaisikin yllättyneenä Ellenin potkaistuaan takatassullaan kissanminttuhiiren suoraan toisen niskaan.

Antero oli törmännyt Juhaan eteisessä. Mies halusi ilmeisesti keskustella jostakin töihin liittyvästä, mutta pian aihepiiri laajeni melkein kaikkeen mahdolliseen mikä vanhemman miehen mieleen vain juolahti. 

Antero oli aiemmin pitänyt esimiestään kohtalaisen mukavana, joskin ehkä hieman eksentrisenä tyyppinä. Mutta nyt hänestä alkoi tuntua, että se oli vain jokin osa Juhan ulkokuorta. 

Nykyään hän huomasi, miten hänen appensa puheet saattoivat joskus vaihdella harkitsemattomasta miltei järjettömään. Työpaikallaan mies käyttäytyi yhä varman hienostuneesti ja kieltämättä itsetietoisesti. Antero ei ollut aivan varma toisen iästä, mutta yli normaalin eläkeiän se taatusti oli.

Antero ei itse koskaan lakannut olemasta kohtelias, vaikka joskus hän kyllä ihmetteli toisen käytöstä. Liittyikö tähän jotakin, josta hän ei tiennyt?

Juhan vietyä keskustelunaiheensa mennessään Scott tuli kiehnäämään Anteron jalkoihin. Hymähtäen ihmisystävälliselle kissalle Antero tarkasti taskunsa ylijääneiden kissanherkkujen varalta.

Scott naukui ja kehräsi kun Antero piteli kissankeksiä juuri tämä ulottumattomissa. "Älä nyt ole niin kärsimätön, senkin hupsu", Antero naurahti kun kissa lopulta sai huitaistua herkkupalaa käpälällään ja siepattua sen lennosta itselleen.

Scott mulkoili mustasukkaisena ympärilleen syödessään kissankeksiä - jokuhan olisi saattanut viedä sen jos herkkua ei vartioisi! Nuoltuaan suupielensä kissa kääntyi takaisin Anteron puoleen kysyvä katse silmissään. "Nokun ei minulla ole mitään muuta", Antero sanoi silittäen kissan päätä. Scott rääkäisi loukkaantuneena ja häipyi yläkertaan.

"Vaikutat hiljaiselta tänään. Onko kaikki kunnossa?" Antero kysyi Tabithalta päivällispöydän ääressä. Tabby hätkähti. Näkyikö se päälle? Hän ei ollut uskonut miehensä huomaavan mitään.

"Toki on. Vilkaisin vain vanhan lastenhuoneen vaatekaappiin tänään ja huomasin miten kamalassa siivossa se on", nainen valehteli sujuvasti, siirtäen sen jälkeen katseensa ruusuihin pöydällä välttääkseen katsomasta toista silmiin. 

Kukkamaljakoita ja taidokkaita asetelmia oli hiljakseen ilmestynyt ympäri taloa. Tabitha tiesi niiden olevan Anteron tekemiä - luultavasti häntä varten. Se mies piti kyllä kukista itsekin, mutta ele oli selvä. 

Illallisen jälkeen Antero poistui alakerran pesuhuoneeseen ottamaan kylpyä. Tabitha huokasi helpotuksesta voidessaan vapaasti yrittää yskiä kalkkunan hajua sisuksistaan. Jostakin syystä ruuan tuoksu oli alkanut ällöttää häntä, tuntui melkein siltä kuin... Voi ei, Tabitha tajusi ja pinkaisi jälleen yläkertaan.

Se siitä kalkkunasta.

Tabitha kakoi viimeiset mahanesteiden rippeet suustaan ja nousi hoippuen jaloilleen. Lattian iloiset kukkakuviot tuntuivat virnistelevän hänelle. Tabby ravisti äkäisesti päätään, veti vessan oven kunnolla kiinni ja etsi itselleen lasin alakaapista.

Veden lorinan seasta Tabitha kuuli askelet portaikosta. Antero oli menossa nukkumaan. Nainen joi puoli lasia kylmää vettä ja kurlasi lopuilla kurkkunsa. Happamankarvas maku laimeni onneksi hieman ja Tabby hiipi aviomiehensä perään.

Vaihdettuaan hiljaa pyjamaansa Tabitha otti hiuslenkin tukastaan ja kömpi peiton alle Anteron viereen. Runsas pahoinvointi oli yhä voimistanut hänen epäilyksiään. Hän saisi lapsen.

Tabithan epäilykset vahvistuivat muutamia kuukausia myöhemmin. 

*       *       *       *       *       *       *

Scott yritti päästä puskemaan Tabithan jalkoja naisen kavutessa ylös kuistin portaita. Toinen kuitenkin väisti kissan, mikä sai Scottin ihmettelemään. 

Antero huomasi Tabithan juuri kun tämä tuli ulkoa. Hetkinen, oliko... Se kyllä selittäisi yhtä ja toista, mies ajatteli ja päätti seurata vaimoaan keittiöön.

"Tuota, Tabitha?" Antero kysyi ovelta saaden toisen kääntymään. Tabby näytti hetken aikaa hämmästyneeltä, kunnes nainen hymyili ohuesti ja viittasi toisen lähemmäksi.

"Ennen kuin ehdit kysyä, se taitaa tosiaan jo näkyä päälle. Kyllä, meille tulee lapsi." Tabitha sanoi. Antero haukkasi nopeasti henkeä - olihan hän sen toki arvannut, mutta oli aivan eri asia kuulla jonkun toisen sanovan se. "Sehän on mahtava uutinen!"

Antero halasi vaimoaan nopeasti ja alkoi sitten kurkistella tämän kasvavaa vatsakumpua ties mistä kulmasta. Tabby katseli lievästi huvittuneena miehensä toimia. Toinenhan oli täysin hassahtanut.

Antero tarttui Tabithaa kädestä ja silitti hellästi tämän sormia. Tabby katseli miehen kilttiä hymyä ja ponnisteli pitääkseen oman ilmeensä luonnollisena. 

Antero sanoi jotain, mutta Tabitha ei kuullut sitä huminalta korvissaan. Toinen hymyili yhä ja kohotti varovaisesti sormellaan Tabbyn leukaa. 

Tabby sulki silmänsä ja kuvitteli, että siinä oli Miles.




Vähän säätämistähän se vaati, mutta täällä tämä nyt on! Osan kumppaniksi tarjoilemme tämmöisen.
Säätely jatkuu miulla itselläni vielä ties minkä aikaa. Mutta kirjoittakaahan toki kommentteja jos olen sellaiseen antanut aihetta ;D