Vaihteeksi tällaista, edellisestä kissaperijän ekstrasta onkin jo kulunut aikaa. Ja Charles jäi nyt välistä, miulla kun oli juoni Scottille. Ei varsinaista osamusiikkia tähän, mutta tekovaiheessa kyllä kuuntelin Peter Gabrielia.

Scott vahti valppaasti lattialla viattomana nököttävää puhelimen luuria. Toki, se oli hiljaa nyt, mutta kun se mekkala taas alkaisi kissa olisi valmiina. Talon ihmisväki hälisi jotakin alakerrassa, Scott ei jaksanut välittää asiasta. Se oli tarkastanut ruokakuppinsa juuri ennen kuin aloitti vahtivuoronsa.

Alakerrasta kuului ulko-oven paukahdus. Scott huomasi ärsyttävän takun toisessa etukäpälässään ja kävi huolellisesti sen kimppuun. Niiden ei saisi antaa pahentua, pian ne tarttusivat johonkin ja sitten kissa saisi taas pyristellä itseään irti. Eivätkä ihmiset pitäneet jälkeen jäävistä karvatupoista, sen eläin oli huomannut.

Nukahdettuaan hetkeksi - ihan vain hetkeksi, siitä kissa oli varma - Scott huomasi vartiointinsa kohteen kadonneen. Tuhistuaan hetken aikaa tyytymättömänä se päätti hiipiä alakertaan. Vanhemmista ei olisi juurikaan seuraa sillä hetkellä, sekä Charles että Ellen nukkuivat.

"Yssch, eikö täällä saa enää kunnollista palvelua", Scott mietti ja nyrpisti sievää pientä nenäänsä likaiselle hiekkalaatikolle. Onneksi talossa oli enemmän kuin yksi. 

*       *       *       *       *       *       *

Illalla talon sisältä ei kuulunut juuri muuta kuin kuorsausta ja tuhinaa. Kissat osaavat liikkua hyvin hiljaa, jos vain haluavat. Päiväsaikaan portaita laskeutuva kissa kuulosti alakerrassa olijalle vähintään jäykkäkoipiselta leijonalta, mutta nyt Scottin pehmustetuista tassuista kuului vain hiljainen tupsahtelu.

Etuoven sai yhä helposti auki jopa pieni kissa. Piti vain tietää mitä kohtaa puskea - lukot kun olivat vanhoja eivätkä kovin tiukassa. Tuskin ovia aina edes lukittiin yöksi. Pari harkittua tönäisyä ja Scott hiippaili alas kuistin portaita. 

Muutaman tutun oikotien jälkeen Scott päätti vilkaista, olisko lähettyvillä muita kissoja. Se kapusi ylös kuivasta ojasta jossa se oli taittanut matkaansa viime minuutit, ylitti tien ja luikki jalkakäytävälle. 

Vähemmän huolella kunnossapidetyt roska-astiat lemahtivat voimakkaalta ihmistenkin nenään, mutta kissa erotti joukosta tarkalleen eri hajut. Missä oli biojätettä, missä virvoitusjuomien tähteitä, missä jonkun vanhan kala-aterian tähteet. Tietenkin viimeksi mainittu oli aivan metallisen säiliön pohjalla, sitä ei sieltä kynsin saisi. 

Ohi vilistävä kuoriainen sai hetkeksi kissan huomion. Sen kiiltävä selkä erottui selvästi harmaasta hiekkapihasta, ja Scottin yrittäessä läimäyttää mokomaa tassullaan se paljasti siivet kilpensä alta ja pörähti ilmaan.

Kovakuoriaisen päästyä pakenemaan Scott päästi äryneen naukaisun. Se kuunteli toiveikkaana vastausta hetken aikaa ennen kuin aloitti sydäntäsärkevän mouruamisen. Hyvänen aika, eikö täältä mistään saisi seuraa? Scott olisi sillä hetkellä tyytynyt jopa siihen , että äreä ihminen heittäisi häntä jollakin pienellä ja kieltäisi keskeyttämästä unia.

Mutta kukaan ei vaikuttanut olevan paikalla. Lämmin kevätyö olisi ollut ihanteellinen iltakävelylle, riippumatta siitä montako jalkaa kävelijä omisti. Mutta äskeisen koppakuoriaisen lisäksi ketään tai mitään ei näkynyt.

Scott jätti roskapöntöt taakseen harkittuaan ensin hetkisen erään kasan tonkimista hieman tarkemmin. Mutta se ei jaksanut sotkea käpäliään, ei tänä yönä.

Scott päätti tutkia vanhaa rakennusta tarkemmin. Toki, se saattoi vaikuttaa tyhjältä satunnaiselle tarkkailijalle, mutta Scott haistoi ihmisten liikkuneen siellä. Eikä edes niin kovin kauaa sitten. 

Muutama nuuhkaisu varmista asian. Joku oli tosiaan paikalla, useampi joku. Kun mätänevien roskien lemu ei enää ollut häiritsemässä, Scott oli varma asiastaan.

Se luikki sisään avonaisesta oviaukosta. Ovi itse lojui muutamana kappaleena rakennuksen kauimmaisessa nurkassa. Se oli joskus aiemmin potkittu sisään, avaten samalla tilat kaikille halukkaille eikä vain niille, jotka vaivautuivat murtopuuhiin itse. 

Muutaman mutkan jälkeen Scott kuuli ihmisten ääniä. Kenties paikalla oli joku, joka olisi halukas ruokkimaan paikalle sattuneita kissoja? Scott tiesi että se luultavasti toivoi turhia, mutta voisihan niin aina sattua... Sitä ei tietäisi ennen kuin kokeilee, kissa mietti.

"Tästä ei seuraa mitään hyvää", ruskeatukkainen mies valitti toiselle nykien tätä levottomasti käsivarresta. "Lakkaisitko jo olemasta pessimisti? Olemme täällä jo ja tämä viedään loppuun asti. Odotamme vain Karlia ja pomoja", vaaleatukkainen ärähti.

"Mutta kun", ensimmäinen yritti. "Ei mitään muttia! Istuudu nyt ja käyttäydy kunnolla, kuulin ulko-oven käyvän. Karl on selvästi tulossa", vaaleatukkainen sanoi ja sysäsi toisen kimpustaan.

"Halusitte nähdä minua?" "Totta. Istu, ole hyvä." Ovi loksahti kiinni ja Scott hiippaili lähemmäs ihmisryhmää. Se ei ollut ihmeemmin kiinnostunut näiden hölinöistä, mutta ehkä jollakulla olisi aikaa silittää kissaa?

"Sanoisin tämän olevan lievästi erikoinen tapaamispaikka", vanhaan narisevaan puurahtatuoliin istahtanut Karl kommentoi. "Siksi koska se on ansa, se varmasti on", yksi miehistä mutisi.

"Voisitko nyt jo vihdoinkin lopettaa tuon? Jos pomot haluavat maksun tapahtuvan täällä, täällä se myös tapahtuu, ei epäilystäkään. Sain kirjeen asiasta protokollan edellyttämällä tavalla." "Kirjeitä voi väärentää..." "Voi herranen aika, hallitse hermosi!"

"Kukaan muu kuin me ja pomot eivät tiedä tästä järjestelystä, eivät edes asiakkaamme. Kukaan ei ole vasikoinut, joten voimme olla rauhassa", vaaleatukkainen jatkoi. "Kuulostat luottavaiselta. Mutta kaipa se on järkevää", Karl totesi.

Scott tassutteli lähellä olevan ilmastoinputken taakse ja jäi siihen kuuntelemaan. Se oli ollut kuulevinaan hiiren tai kenties pienehkön rota rapistelevan jossakin päin huonetta, joten nyt kissa suunnitteli siitä pientä iltapalaa. Kunhan kyseessä ei vain olisi päästäinen, ne maistuivat kaamealta.

"Rauhassa? Miten te voitte olla rauhassa? Jokin menee taatusti pieleen, tunnen sen luissani!" Kaikkien kolmen miehen katseet kääntyivät vaistomaisesti isoon rahatukkoon pöydällä.

"Jos jatkat hermoilua tuohon malliin, niin varmaan käykin. Luuletko.." Karl keskeytti toisen äkkiä. "Kuulitteko tuon?"

Se oli kuin olikin hiiri! Scott oli viimein saanut siimahännän näköpiiriinsä ja ponkaisi nyt juoksuun piilopaikastaan tönäisten mennessään rikki lattialle jätetyn lasitölkin.

Särkyvän lasin ääni sai kaikki kolme miestä pomppaamaan pystyyn. Kuului epämääräisiä huudahduksia kun äänen lähdettä etsittiin, joku tönäisi tuolin kumoon, Scott kuuli oven kolahtavan. Mutta se sai tosiaankin iskettyän käpälänsä hiirulaiseen! Kunhan tuo välipala ei vain rimpuilisi niin reippaasti...

"Mitä se oli?" "En tiedä, mut - Karl! Missä rahat ovat! Se petturi veti meitä nenästä! Hiivatti, jopa minä menin lankaan!" Miesten huudot hermostuttivat Scottia siinä määrin, että hiiri pääsi vahingossa livahtamaan sen tassujen välistä. 

Scott pinkoi reippaasti ulos rakennuksesta jättäen sekä hiiren että kaksijalkaiset omaan arvoonsa. Raitis ulkoilma tuntui hyvältä ja sitäpaitsi kotona olisi ruokaa paljon helpommin saatavilla.

Melu ei kuulunut enää niin selvästi rakennuksen ulkopuolelle, vain jossakin starttaava ja pian epävarmasti käyvä autonmoottori häiritsi rauhaa. Scott luikki nopeasti jalkakäytävää myöten hieman kauemmas, se kaipasi nyt jo omaa rauhaa.

Kohta kissa jo uskalsi pysähtyä sukimaan viiksensä. Lähistöllä ei varmaan olisi viehättäviä tyttökissoja, joten oli sama lähteä. Rehellisesti sanottuna sitä nukutti jo hieman.

Scott ravisti uneliaisuuden hetkeksi syrjään ja pinkaisi juoksuun. Mitä pikemmin kotona, sitä pikemmin lämpimässä korissa.

*       *       *       *       *       *       *

"Katsos, miten Scott kellii! Olispa meillä aikaa rentoutua noin." "Kissat voivat nukkua noin kahdeksantoista tuntia vuorokaudessa ilman, että tuntevat menettäneensä mitään." "Voisitko sinä kantaa Danielin autolle?" "Unwa."
Scott kuunteli ihmisten puheita ja loi lyhyen katseen näiden perään. Tietäisittepä vain.



Ja niitä muutamia muita kuvia:







Toivottavasti piditte :D