Tällä kertaa tällainen osamusiikki. Muttaniin, olihan se osakin täällä :D Kuten joku ehkä saattoikin päätellä edellisen ekstran lopusta, luvassa on jälleen aikasiirtymä että saadaan juoni liikkumaan edes jonnekin. Päästän teidät lukemaan --->

Tabitha nosti vielä maitotölkin pienelle muovitarjottimelle ja sulki sitten jääkaapin oven kyynärpäällään. Talon toisesta päästä kuului hiljaista kolinaa ja sen jälkeen vesi alkoi lorista. Isä oli varmaan juuri pukeutumassa. Antero ja Tabby olivat heränneet jo puoli tuntia sitten - eli samaan aikaan kun lapset olivat herättäneet heidät.

Nyt Tabitha valmisti myöhäistä aamiaista. Hän rikkoi pari kanamunaa kulhoon ja alkoi sitten etsiä suolapurkkia maustehyllyltä. Ah, tuolla, kardemumman takana. Onneksi sokeripussi oli liian suurikokoinen joutuakseen hukkaan yhtä usein. 

Onneksi Antero oli luvannut hoitaa Germainen ja Owenin aamupesut ja viihdyttää vielä Danielia sen aikaa, kun Tabitha valmistaisi ohukaiset. Niin suloinen kuin Daniel olikin, oli parempi ettei tuo vasta kävelemään opetteleva pienoinen pyörisi keittiössä ruuanlaiton aikaan. 

Aamusta asti oli ollut niin kirkasta, että kissatkin olivat heränneet ja nehän tunnetusti olivat sikeäunisia eläimiä. Charles oli katsonut asiakseen moukua vähän aikaa oikein kuuluvasti lastenhuoneen ovella, mikä oli aiheuttanut arvattavan ketjureaktion.

Tabitha käänteli ajatuksissaan ensimmäistä räiskälettä pannulla. Yläkerrasta kuului kovaäänistä kikatusta, mikä luultavasti tarkoitti sitä että Antero suostutteli Danielia päivävaatteisiin. Ainakin se mies osasi toimia lasten kanssa, Tabby ajatteli kun outo tuoksu herätti hänen huomionsa.

"Äsh! Hitot!" Tabitha sähähti huomatessaan ensimmäisen räiskäleen olevan hyvää vauhtia palamassa kiinni pannuun. Nainen nappasi paistinlastan ja raaputti letun hiiltyneet jäänteet roskakoriin. Onneksi ensimmäinen ohukainen oli melkein aina kokeilukappale.

"Eihän se ollut taaskaan niin vaikeaa?" Antero kysyi Danielilta. Esikoinen ei vastannut mitään, heiluttelipa vain jalkojaan. "Hyvä on", mies sanoi ja laski pojan sylistään lattialle muutaman odottavan pehmolelun pariin. Daniel viihdyttäisi kyllä itseään sillä aikaa kun hän siistisi lastenhuonetta hiukan.

Taikinaa riitti onneksi vaikka syömässä olisi ollut useampikin suu. Tabitha vahti seuraavaa lättyä tarkemmin vaikka olikin yhä hieman mietteissään. Ei kaikkein terveellisin aamupala, mutta ainakin mieltäylentävä. Varsinkin jos se tarjoiltiin vaahterasiirapin kanssa. 

Kaikeksi onneksi seuraava ohukainen onnistui miltei täydellisesti. Tabitha kiepautti sen lautaselle, lisäten sitten paistinpannulle uuden nokareen voita ja kauhallisen taikinaa. Letunpaistossa oli aina jotakin rauhoittavaa kunhan se alkoi sujua.

Kymmenen lettua myöhemmin Tabitha käänsi lieden pois päältä ja haki astiakaapista kolme lautasta räiskäleitä varten.  Muutkin talon asukkaat alkoivat ilmaantua paikalle. Juha saapui huoneeseen ensimmäisenä ja hakeutui välittömästi pöydän ääreen. 

"Plättyi", Daniel sanoi iloisen näköisenä kun Antero koetti saada poikaa istumaan syöttötuoliin. "Anteeksi vain, mutta sinä saat lättyjä vasta vähän myöhemmin, sitten päivällisen jälkeen. Nyt on luvassa puuroa", Antero sanoi ja silitti poikansa päätä. "Uuroa", Daniel totesi ja kohautti pieniä olkapäitään.

Pikakaurapuurossa ei tosiaankaan mennyt kauan, olihan hellakin ehtinyt lämmetä jos valmiiksi. Antero tarkisti ettei ruoka ollut liian kuumaa ja hämmensi sitten puuron sekaan pari ruokalusikallista banaanisosetta. Daniel kun tuntui niin pitävän siitä. "Olepas hyvä. Mutta missä sinun lusikkasi on?" Antero ihmetteli. "Tä", Daniel totesi ja dippasi sormensa kaurapuuroon. "Noh, näyttääpä tuo sujuvan käsipelilläkin."

"Onpas tänään kaunis ilma", Juha tokaisi kun Anterokin oli istuutunut pöytään. "Varmasti hyvä aika tomuttaa kaikki vuodevaatteet ja sensellaiset, jos en vain erehdy." Tabitha irvisti itsekseen kuullessaan isän tuskin verhoillun kehotuksen. Hän ei ollut siivoustuulella heti aamusta.

"Niin varmasti olisikin", Antero sanoi pirteästi. "Mutta me Tabithan kanssa kuitenkin ajattelimme jo eilen, että tänään olisi hyvä aika viedä Daniel taas joksikin aikaa pihalle. Ja miksei nuorempiakin lapsia myöhemmin päivällä, jos ei vain tuule kovin paljon."

"Ajatteles, lapset saavat paljon raitista ilmaa ja Daniel saa reippaasti liikuntaa. Pihalla on tilaa leikkiä ja auringostahan saa D-vitamiiniakin", Antero sanoi kääntämättä katsettaan apestaan. "Vai niin. Niin, niinhän se taitaa ollakin", Juha huomasi myöntelevänsä. Tabitha loi kiitollisen katseen Anteroon.

Daniel ei piitannut sen ihmeempiä aikuisten pöytäkeskusteluista. Pojalle riitti vielä se, että seura pysytteli näköetäisyydellä ja oli välillä valmis huomioimaan hänetkin. Nuoremmat sisarukset eivät vielä täyttäneet jälkimmäistä vaatimusta, vaikka olisi kai niistäkin joskus vielä seuraa.

Tabitha ei tarkalleen muistanut, missä vaiheessa Antero oli oppinut puhumaan Juhan ympäri, mutta se oli kieltämättä jälleen yksi miehen hyvistä puolista. Lisäksi toinen huomasi aina, kun Tabitha oli turhan väsynyt tai haluton huolehtimaan jostakin itse ja tarjoutui aina tekemään sen itse ennen kuin Tabby ehti pyytää mitään.

Lapsirakaskin Antero oli. Sen piirteen Tabitha oli huomannut heti silloin, kun Daniel oli syntynyt. Kun Tabby oli sattunut heräämään keskellä yötä siihen, että oli luullut kuulleensa pojan itkua lastenhuoneesta hän sai huomata Anteron ehtineen jo sinne hyssyttelemään lasta. 

Daniel nukkuikin yönsä nykyään yllättävän hyvin yhteen pötköön. Vain joskus nälkä tai outo ääni herätti pojan. Nyt Daniel oli kiinnittänyt huomionsa perheen vanhaan Ellen-kissaan. "Kitu kitu", Daniel kutsui ja heitti pienen puuronokareen kissan eteen lattialle. Ellen värisytti viiksiään ja täppäsi puuroläikkää muutaman kerran tassullaan pojan mieliksi, ennen kuin tassutteli omalle ruokakupilleen.

"Minä voin viedä oman lautaseni", Juha murahti noustessaan pöydästä. Danielkin näytti lopettaneen oman aamiaisensa. Poika katseli hetken ukkinsa perään tämän poistuessa keittiöstä, mutta keskittyi sitten potkiskelemaan syöttötuolinsa jalkatukea.

"Mitä sanoisit, jos kävisimme ulkona nyt, heti aamiaisen jälkeen?" Antero ehdotti ja hymyili Tabithalle. "Minulle sopii hyvin. Ja eihän sitä tiedä, pysyykö sää yhtä hyvänä iltaan asti", Tabby sanoi.

"Hienoa! Minä voin hoitaa tiskit, jos sinä haluat viedä Danielin ulos", Antero sanoi ja kääntyi pöydästä noustuaan vielä katsomaan vaimoaan. "Hyviä räiskäleitä muuten." "Olet kultainen", Tabitha hymyili ja keskittyi sitten viimeiseen lettuunsa.

"Hops, tulehan sinäkin sieltä", Antero sanoi ja nosti Danielin syliinsä syöttötuolista. "Ensin mennään käsien pesulle ja sitten pääset äidin kanssa ulos." Daniel päästi pienen hihityksen ja koetti sitten tavoitella sivupöydällä kasvavia auringonkukkia puuroisiin käsiinsä.

Tabitha rauhoitteli kiemurtelevaa Danielia. Poika ei olisi malttanut pysytellä aloillaan äitinsä sylissä huomatessaan, minne he olivat matkalla. Ulkona oli huikaisevan kirkasta, taivaalla ei näkynyt aavistustakaan pilvistä. Tabby harmitteli, ettei ollut tajunnut hankkia uusia aurinkolaseja sen jälkeen kun oli onnistunut hajottamaan edelliset.

"Onneksi vielä ei ole aivan keskipäivä, silloin olisi jo varmaan liian lämmintä olla ulkona. Ainakin saisi pelätä auringonpistosta", Tabitha sanoi ja laski Danielin ruohikolle. "Siitä muistuukin mieleeni, meidän pitäisi varmaan ostaa Danielille jokin kesähattu. Ihan vain sellainen, jossa ei tule liian kuuma", Antero sanoi.

Sisällä Charles oli keskittynyt ruokakuppinsa sisältöön, kun Scott yritti houkutella isäänsä leikkimään loikkaamalla tämän niskaan. Naksuja lenteli ympäri keittiötä ja Charles moukaisi yllättyneenä. Huomatessaan kuka asialla oli ollut, vanhempi kissa sipaisi viiksiään ja palasi ateriansa pariin. Scott tuhahti. Vanha ilonpilaaja. 

"Ehkä on parempi, että käyn vain kävelyllä Owenin ja Germainen kanssa myöhemmin päivällä. Jos molemmat kerran nukkuvat vielä nyt, turhia kai sitä herättämään", Tabitha mietiskeli. "Olet varmaan oikeassa ja iltapäivällä ei ehkä ole ihan näin lämmin. Parempi sääkin käydä jossakin", Antero myönsi.

"Hei, pois tulppaanieni kimpusta, nuori herra!" Tabitha sanoi ja kiiruhti nappaamaan Danielin syliinsä. "No niin, nyt sinä olet ihan vihreiden tahrojen peitossa", nainen pudisteli päätään. "Eihän tuo nyt vielä niin pahalta näytä. Ei kotonaoloa ajatellen ainakaan", Antero sanoi ja jatkoi sitten. "Jos minä hakisin sittenkin sisältä Danielille jonkin lelun? Saapahan muuta tekemistä."

"Sopii paremmin kuin hyvin. Me emme häviä täältä mihinkään", Tabitha sanoi ja Antero kääntyi takaisin sisälle. Jotkin pienemmistä leluista varmaankin menisivät hukkaan ulkona ja osa sotkeentuisi, mutta ehkä jokin pehmoleluista olisi vähemmän herkkä.

Tabitha sulki hetkeksi silmänsä ja veti syvään henkeä nenän kautta. Ulkona tuoksui tulppaaneille ja auringonpaisteessa kuivuvalle mullalle, omenankuville ja vastaleikatulle ruoholle. Koivunlehdille ja raikkaalle ilmalle. Kesälle. Daniel alkoi jälleen kiemurrella ja kikattaa hänen sylissään.

"Mikäs on noin hauskaa? Nautitko sinäkin kesästä?" Tabby nosti esikoispoikansa kasvojensa eteen ja Daniel kihersi iloisena. Tabitha katseli pikkupojan hymyä ja huomasi omienkin suupieliensä nousevan. Oliko olemassa mitään noin suloista?

Daniel nauroi iloisena kun Tabitha heitti pojan ilmaan. Tokihan Tabbylla oli yhä ikävä Milesiä, mutta tämä tuntui myös tärkeältä. Eri tavalla, tosin, mutta vähintään yhtä tärkeältä. Juuri tällä hetkellä hänen ei tarvinnut korjata mitään. 

Sisällä talossa Scott oli saanut suostuteltua äitinsä leikkikaverikseen. Olihan Ellenkin jo vanha kissa, mutta kuitenkin hieman nuorempi ja vetreämpi kuin mitä Charles oli. Innokkaiden miukaisujen säestämänä molemat kissat jahtasivat toisiaan suoraan Anteron jalkoihin. "Hei, varokaas vähän", mies kommentoi ennen kuin avasi takaoven.

"Katsopas, Daniel, mitä yläkerrasta löytyi. Se on sinun vanha Herra Nallukkasi", Antero sanoi ja näytti vanhaa lelukarhua pojalle. Daniel räpytteli hetken hämmentyneenä silmiään ennen kuin alkoi kurotella käsillään hänelle tarjottua lelua kohti.

Herra Nallukasta oli alunperin pitänut tulla Nalle Karvatassu eräiden vanhojen lastenkirjojen mukaan, joista Antero oli lukenut Danielille iltasatuja. Mutta pieni poika ei ollut yrittänytkään lausua "Karvatassua" vaan nallen saadessaan kutsunut sitä sitkeästi Nallukaksi. Daniel katseli ensin hetken vanhaa, suurta pehmonallea sylissään ennen kuin muisti, miten sillä oikein leikittiinkään ja näykkäsi nallea korvasta.

Antero istahti ruohikolle Tabithan seuraksi. "Mitä sanot, kävisimmekö puistossa huomenna jos sää pysyy silloinkin näin hyvänä?" mies kysyi. "Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta. Putsasin juuri eilen kaksosten vaunut, joten siinä ei ole mitään ongelmaa. Ja voimme varmaan katsoa huomenna, löytyvätkö Danielin vaunut varastohuoneesta niin kuin arvelen", Tabitha sanoi ja kohautti olkapäitään. 

Tämän kaltaiset kauniit kesäpäivät olikin tarkoitettu vietettäviksi ulkona. Sama se, oliko kyseessä täydellinen pyykinkuivatusilma vai ei, pyykki kuivuisi kyllä myöhemminkin ja aivan omin nokkinensa. 

Daniel oli seurannut hetken vanhempiensa keskustelua ja alkanut sitten sysiä nallekarhuaan heidän suuntaansa. Leikki oli toki maistunut jonkin aikaa, mutta jostakin syystä poika huomasi menettäneensä kiinnostuksensa asiaan.

"Ättä", Daniel sanoi ja alkoi päättäväisesti kontata vanhempiaan kohti. "Ohhoh, jollakulla taitaa olla meille asiaa", Antero sanoi kun huomasi pojan. "Eikös kohta ole Danielin päiväuniaika? Hänhän heräsikin hieman tavallista aikaisemmin tänään", Tabitha sanoi. "Taidat olla oikeassa. Minä voin viedä hänet sisälle."

Ellen oli etsinyt Charlesia jonkin aikaa ja pian löysikin kumppaninsa torkkumasta hallin pöydän alta. Toinen oli onneksi virkistynyt unistaan sen verran, että oli halukas leikkimään. Tutun kumppanin tahti lisäksi sopi vanhalle kissalle paremmin kuin innokkaan jälkikasvun.

"Nuku hyvin, pikkuinen. Isä tai äiti tulee herättämään sitten parin tunnin päästä, jos et ole siihen mennessä herännyt itseksesi. Okei?" Daniel ei vastannut, haukottelipa vain ja tupsahti sitten patjalle. "Kauniita unia", Antero sanoi hiljaa ja sulki lastenhuoneen oven jäljessään. 

Tabitha oli hakenut kalanruokapurkin alakerran kylpyhuoneen kaapista ja mennyt ruokkimaan pihan nurkalla sijaitsevan lammen kaloja. Pienet kullankiiltoiset hahmot nappailivat reippaasti hiutaleita vedestä. Ennen pitkää Tabby huomasi purkin tyhjentyneen ja laski sen maahan pensaiden viereen.

Tabitha istahti tekolammikon rannalle ja antoi auringon lämmittää selkäänsä. "Tabitha!" Nainen vilkuili hetken ympärilleen, ennen kuin huomasi Anteron kutsuvan häntä takakuistilta. Ehkä toisella olisi jokin ehdotus päivälliseksi, Tabby ajatteli ja nousi ylös.

Charles oli luikahtanut ulos etuovesta ja asettautunut lämmitelemään auringossa. Se oli jo siinä iässä, ettei jaksanut piitata kävelikö tontilla vieras kissa tai sitten vaikka haisunäätä. Kunhan jälkimmäinen ei vain uskaltaunut liian lähelle. Kissa halusi vain nauttia auringonpaisteesta.

Hömelömmänpuoleinen koppakuoriainen sattui kävelemään kissan nenän editse ja Charles tömäytti etutassunsa sen päälle. Kun kissa nosti käpäläänsä, ötökkä pörähti ilmaan. Charles naukaisi ja louskautti hampaitaan sen suuntaan. Pysyisi aloillaan, mokomakin hyönteinen!

"Oletko keksinyt, mitä me söisimme tänään päivälliseksi?" Tabitha kysyi istuutuessaan pöydän ääreen. "Myönnän, etten itse keksi mitään joten olen avoin ehdotuksille", nainen jatkoi ja hymyili toiselle.

"Am, en oikeastaan", Antero sanoi. "Minun oli oikeastaan tarkoitus puhua sinun kanssasi yhdestä asiasta. Mutta nyt en oikein tiedä, miten tämän aloittaisin." "Ei se mitään", Tabitha sanoi.

"Mieti vain ihan rauhassa. Ja jos se on jotakin tärkeää, voisimmeko puhua siitä sitten illalla, kun lapset on saatu nukkumaan? Sitten minulla on taatusti aikaa kuunnella. Siis jos se voi odottaa", Tabitha ehdotti. "Olet oikeassa. Toki se voi odottaa", Antero sanoi ja heitti lentosuukon vaimolleen.

"Hyvä kuulla", Tabitha sanoi ja Antero otti häntä kädestä. "Nyt, jos vain keksit mitään ehdotuksia päivälliseksi?" "Minun mieleeni tulee vain se vihannessekoitus, joka meillä on pakastelokerossa. Mutta en kyllä keksi, mitä siitä voisi valmistaa", mies sanoi. "Jätä se minun huolekseni", Tabby hymyili.

Taivas pysyi pilvettömänä. Ainoastaan erittäin hento tuulenvire liikkui pihan poikki, saaden omenapuut pudottelemaan kukkia. Jostakin hieman kauempaa kuului mustarastaan ääni.

Tabitha kävi lastenhuoneessa tarkistamassa, ettei Daniel ollut vielä herännyt. Esikoinen kuitenkin nukkui rauhallisesti. Tabby silitti varovaisesti poikansa päätä. Lapsi oli perinyt äitinsä vihreät silmät ja isänsä vaalean tukan. 

Kuultuaan pienen ynähdyksen toisella seinällä olevasta kehdosta, Tabitha hiipi sen luo ja huomasi Germainen heränneen unestaan. Tyttö vilkuili äitiään unisin silmin ja suostuikin nukahtamaan pian uudestaan, kun Tabby hyräili tälle jonkin aikaa.

Myös toinen kaksosista, Owen, oli hereillä. Antero oli näyttänyt yllättyneeltä, kun lääkäri oli ilmoittanut Tabithan odottavan yhden lapsen sijasta kaksosia. Tabby ei puolestaan ollut jaksanut yllättyä. Hän oli kertonut miehelleen että sen lisäksi että hän itse oli kaksonen, niin oli hänen äitinsäkin ollut.

Hän oli pikemminkin ollut yllättynyt, ettei ollut saanut kaksosia ensimmäisellä kerralla, kun synnytti. Myös Owenin silmät näyttivät lupsahtavan kiinni, joten Tabitha laski pojan varovaisesti takaisin kehtoon. 

Nainen vilkaisi verhojen raosta alas puutarhaan. Scott ja Ellen näyttivät jahtaavan toisiaan pihamaalla. Hyvä vain, että keksivät itselleen jotakin puuhaa eivätkä tee sitä täällä, Tabitha ajatteli ja lähti hiljaa takaisin alakertaan.

Antero heräsi ja huomasi, että oli vastoin parempaa tarkoitusta tosiaankin nukahtanut olohuoneen sohvalle. Ei näin, mies ajatteli itsekseen ja hieroi unisia silmiään. Hänen oli ollut tarkoitus ajatella asioita oikein kunnolla, eikä muuttua huonoksi vitsiksi siitä miten ajatuksiinsa vaipuminen sisälsi kuorsaamista. 

Noustuaan sohvalta Antero kuuli kolinaa seinän takaa. Patoja ja pannuja. Nyt pakastimen ovi. Tabitha varmaan laittaa ruokaa, mies ajatteli ja käveli käytävään. Mutta eihän vielä ollut päivällisaika?

"Hei, mitäs täällä tapahtuu?" Antero kysyi kurkistaessaan sisälle keittiöön. "Oh, ei paljon mitään. Ajattelin vain tehdä vihanneskeiton valmiiksi hautumaan. Jos jätän levyn pienelle lämmölle, se saa kypsyä aika lailla itsekseenkin", Tabitha sanoi ja hymyili miehelleen.

Antero nyökkäsi ja palasi takaisin käytävään. Tabitha oli luvannut että he voisivat puhua myöhemmin illalla kunhan lapsetkin nukkuisivat. Niin varmaan tapahtuisikin, ellei mitään odottamatonta tulisi tielle. Mies huokasi. Hän todellakin tarvitsi ylimääräisen miettimisajan, sillä hän ei ollut vielä päättänyt miten asettelisi sanansa.

Alkaessaan huomata yhä selvemmin appensa kylmän käytöksen ja vaimonsa poissaolevuuden, Antero oli muistanut miten yksi Tabithan ystävättäristä oli sanonut hänelle jotakin heidän hääjuhlissaan. Diane, Diane oli sanonut että hänelle voisi soittaa milloin tahansa jos jompikumpi haluaisi puhua jostakin.

Kaivettuaan tytön numeron esiin perheen osoitekirjasta, Antero oli eräänä iltana soittanut hänelle ja kertonut, mikä hänen mieltään vaivasi. Tabitha oli ollut kaupassa, lapset ja Juha nukkumassa. Kuunneltuaan hetken aikaa langan toisessa päässä Diane oli pyytänyt Anteroa saapumaan kotiinsa seuraavana viikonloppuna.

Perillä olivat Dianen lisäksi odottaneet Tabithan veljen Wilburin vaimo sekä eräs Tabithan lapsuudenystävistä. Heille Antero oli selittänyt asian laidan niin hyvin kuin taisi.

Antero kapusi ylös portaita ja mietti ohimennen, että hänen pitäisi varmaan kylvettää Germaine ja Owen päivällisen jälkeen. Näin lämpimällä säällä ei ollut sitä riskiä, että kummallekaan tulisi liian kylmä pesun jälkeen.

Antero oli varsinaisen asiansa lisäksi kertonut pienen tilannepäivityksen Garpien talon tapahtumista. Hän oli hämmästynyt kuullessaan, että että Tabitha ei oikeastaan ollut juurikaan pitänyt yhteyttä ystäviinsä pitkään aikaan.

Hän hämmentyi kuitenkin vielä enemmän, kun naiset vaihtoivat ensin keskenään muutamia nyökkäyksiä, ja kertoivat sitten lyhennetyn version siitä, mitä oli käynyt Tabithan entisen poikaystävän kanssa. 

Miten kukaan pystyi pitämään tuollaista salassa? Antero oli voinut tuskin uskoa korviaan. Dianen aviomiehen Stewartin veli, Miles. Miksei Tabitha ollut kertonut hänelle, Antero oli ihmetellen kysynyt vaimonsa ystäviltä.

Se oli kuitenkin selittänyt hyvinkin paljon. Sen, missä hänen vaimonsa ajatukset aina vaeltelivat, sen poissaolevuuden ilmapiirin joka Anterosta oli jotenkin tuntunut niin viehättävältä lisäykseltä Tabithan suorasukaiseen luonteenlaatuun.

Lopulta Diane, Fiina ja Kanerva olivat keroneet Anterolle siitä vaikutelmasta, jonka he olivat saaneet Tabithan isän toimista. Antero oli järkyttynyt - jo kolmannen kerran sen iltapäivän aikana.

Heillä ei ollut ollut aikaa keskustella kauaa, mutta lähtiessään talosta Antero oli vakuuttanut naisille että hän löytäisi jonkin keinon selvittää asian. Muut olivat hymyilleet hänen hyvät aikomuksensa kuulleessaan, mutta myös varoittaneet ettei se tulisi olemaan niin helppoa kuin miltä kuulosti.

He olivat olleet oikeassa, Antero mietti samalla kun sijasi makuuhuoneen suurta parivuodetta. Eihän hän vielä edes tiennyt, miten toisi asian esille Tabithan kanssa. Mutta ei hän ollut kyllä odottanutkaan asian olevan varsinaisesti helppo.

Samaan aikaan Daniel oli herännyt lastenhuoneessa. Tabitha oli herättänyt pienen pojan ja pukenut tämän vielä hetkeksi samoihin päivävaatteisiin, jotka Danielilla oli ollut aamulla. Hän oli tullut ajatelleeksi samaa asiaa kuin miehensä ja päättänyt puolestaan viedä esikoisen kylpyyn.

Aiemmin käytetyt vaatteet kelpaisivat kyllä sen aikaa, että toinen saataisiin kylpyammeeseen. "Mennäänkös sitten pesulle?" Tabitha kysyi kun pieni poika oli irroittanut kätensä hänen kaulastaan. Daniel nyökkäsi innokkaasti.

"Kitu!" Daniel huomasi ja alkoi kurkistella kohti Charlesia, joka seurasi heitä portaikkoon. "Niin, kisu on siellä. Voit leikkiä kisun kanssa sitten kylvyn ja syönnin jälkeen", Tabitha lupasi pojalle ja avasi kylpyhuoneen oven.

"Syönti", Daniel totesi ja katsoi suurin silmin äitiään. "Niin, saat vihanneskeittoa. Jälkiruuaksi on sitten pannukakkuja..." Tabitha sanoi kun käytävästä kuuluva tömähdys keskeytti hänet. "Mikä tuo oli? Isä, kuulitko sinä tuon?" Tabitha oli ainakin äsken ollut näkevinään Juhan käytävässä.



Huh, tällaista tällä kertaa. Ei kenelläkään muulla olisi sattumalta ollut hektinen huhtikuu? Ja oli pakko kirjoittaa jotakin kesäistä, ulkona rätki juuri hetki sitten räntää. Mutta eipä minulla tämän enempää, näkymisiin ja hyvää vappua kaikille ;D