(Osan nimestä kiitokset Trollille, joka tuskin tässä vaiheessa enää muistaa nimeämisessä avustaneensa.)
Photobucket yritti yskiä jotain, nauroin ja menin Imguriin. Vanhemmat osat päivitetään sitten kunhan. Ja däämn, en ehtinyt julkaista mitään kesäkuun puolella ja olen hippusen kateellinen niille jotka ehtivät. Mutta metsänkukkamesenaattinne jättää teidät nyt suoraan osan pariin, osamusiikki on tässä.

Danielin hautajaiset päästiin järjestämään vasta myöhään syyskesällä. Järjestelyissä meni huomattavasti aikaa kun jouduttiin ottamaan huomioon vielä sekin, että nuorukaisen ruumis jouduttiin lähettämään lentokoneella takaisin synnyinseutujen hautausmaalle.

Hautajaisissa ja muistotilaisuudessa oli ollut paljon väkeä, ystäviä ja sukulaisia. Perhetuttuja. Vaikka kukaan ei tietenkään ollut toivonut tyhjiä penkkejä, oli koko tilaisuus tuntunut siltä kuin siitä olisi puuttunut tietty yksityisyys.
https://i.imgur.com/qZv4P9M.jpg
Päivä on pitkä aika mutta viikko kuluu nopeasti. Danielin hautajaispäivä oli ollut pitkä. Oli kulunut viikko siitä päivästä kun Daniel oli haudattu. Se viikko oli kulunut nopeasti ja nyt he olivat taas matkalla Danielin haudalle.

He olivat kaikki halunneet käydä haustausmaalla uudemman kerran, nyt rauhassa ja ajan kanssa, vain he kolme. Kaikki olivat halunneet sitä, mutta vain Antero oli puhunut siitä ja kaksoset tulivat hänen mukaansa kuin hän olisi halunnut sitäkin. Ilma oli muuttumassa pistävän viileäksi, vaikka nurmikenttä oli vasta matkalla vihreästä ruskeaksi.

Germaine tuli ensimmäisenä Danielin haudan luo. Isä oli kävellyt hitaasti, jäänyt katselemaan ympärilleen aivan kuin ei olisi aivan varma siitä minne mennä.

Siinä he seisoivat, kaikki kolme jäljelläolevaa.

Hautajaispäivänä oli ollut lämmin, oli ollut kuin keskikesä olisi sinä päivänä palannut paikalle aivan vain kiusallaan. Nyt lämpöä oli hädin tuskin viittätoista astetta - aurinkokin häipyi aina välillä pilvien taakse. Kaikki olivat jonkin aikaa aivan hiljaa.

"Isä. Mennäänkö?" Se oli Germaine. Antero tuijotti yhä harmaata kivipaatta, mutta nyökkäsi silti hiljaa.

Kotoa lähdettäessä molemmat kaksosista olivat vuorotellen tarjoutuneet ajamaan, molemmilla oli jo ajokortti. Antero oli kuitenkin sanonut, että hän voisi ajaa ihan hyvin kun kerran he kaikki olivat menossa.

Germaine kapusi pelkääjänpaikalle, Owen katseli vielä hetken maisemaa ennen kuin hankkiutui itse perheauton takapenkille. Jostain tuli kumma tuoksu, lieneekö ollut auto itse joka tuoksahti öljynvaihdon jäljiltä - tai sitten joku poltti lähistöllä kosteita lehtiä. Haju oli jokin outo savun tai kuumenevan öljyn lemahdus.

"Milloin sinun työsi jatkuvat?" Germaine kysäisi isältään kuin ohimennen. "Kahden viikon päästä virallisesti", Antero vastasi, "vaikka en kyllä ihmettele vaikka puhelin alkaisi soida sitä ennenkin." Gerri nyökkäsi hiljaa. Isä oli sen verran ystävällinen ihminen, että harvoin sanoi ihmisille ei vaikka he soittelisivatkin hänen työpuhelimensa loma-aikoina.

Heidän palattuaan kotitalolle Antero tunsi itsensä jo varsin väsyneeksi, eivätkä miehen valvomisyritykset kestäneet noin puolta tuntia pidempään. Kun Antero oli jo puolitorkuksissa yhdellä alakerran sohvista, kaksoset hääsivät isänsä nukkumaan. Olihan jo aivan tarpeeksi myöhä, aurinko laskisi sekin piakkoin.

Jean-kissalla oli nykyisin tapana hiipiä aina päämakuuhuoneeseen Anteron viereen nukkumaan. Sitä ei häädetty sieltä pois niin kuin vierashuoneesta tai kaksosten sängyiltä, Anterolla ei kai ollut mitään sitä vastaan että paikka hänen vieressään ei ollutkaan tyhjillään.

Germaine oli ollut kuulevinaan ulko-oven kolahtavan ja lähtenyt katsomaan, kuka vielä oli lähdössä ulos pimeän aikaan. Kuullessaan vielä auton moottorin äänen Gerri vilkaisi ulos. Tila-auto oli vielä paikallaan mutta isän työsuhdekaara oli kääntynyt ajotielle. Se ratkaisi asian - Antero käytti työautoaan tosiaan vain töissä, mutta Owen lainasi sitä usein iltaisin. Germaine vilkutti veljelleen vaikka tiesi ettei tämä sitä näkisikään. Jospa toinen osaisi tulla takaisin ennen aamuyötä tai ainakin olisi herättämättä muita.

Ulkona oli jo sinisenmustaa kun Dorabella hiipi hiljaa ulos kuistille. Sininen hetki oli mennyt hetki sitten mutta kuluisi vielä aikaa ennen kuin pimeä kunnolla laskeutuisi. Wilbur ja Kanerva olivat viipyneet pitkään jollakin museoreissullaan ja kuorsasivat nyt yläkerrassa. Arden oli luvannut olla kantelematta siskon harhateistä.

Tyttö käveli hitaasti portaat alas ja hipsi kostealla nurmikolla tien vierelle. Ei kulunut kauaakaan kun tuttu auto ajoi hiljakseen paikalle - sinisenmusta sekin ja sellaisena sulautui hyvin iltayön väreihin. Owenilla ei ollut onneksi tapana huudattaa moottoria.

Owen viittoi serkulleen ja tyttö avasi auton oven. Radiosta kuului hiljakseen soivan The Alan Parsons Project. Taisi olla The Traveller? Days Are Numbers. Dorabella istahti penkille ja kopisteli kenkänsä ennen kuin veti koipensakin auton sisälle.

Ovi naksahti kiinni ja Dorabella kiinnitti turvavyönsä. Owen vapautti käsijarrun ja auto lähti hitaasti liukumaan taaksepäin kaltevalla kadulla, ennen kuin poika laittoi vaihteen silmään ja polkaisi kevyesti kaasua.

Serkku oli yhä surupuvussaan, Dorabella huomasi. "Miten teilläpäin?" Dora kysyi ja Owen vilkaisi häneen silmäkulmastaan ennen kuin käänsi katseensa takaisin tiehen.

"Ei kai mitään tavallisesta poikkeavaa juuri enää. Isä menee parin viikon päästä takaisin töihin, Gerri väittää vakaasti että on jo päättänyt minne hakee opiskelemaan vaikka ei suostu kertomaan minne. Se on kuulemma salaisuus. Ja..." Owen veti henkeä ennen kuin jatkoi. "Minä nyt olen jo tiennyt minne haen." He olivat hiljakseen pujotelleet tiensä Dorabellan kotoa hieman lähemmäs keskustaa, juuri missään kadun ikkunoista ei näkynyt valoja.

"Entäs itse?" Owen kysyi ja naksautti suuntamerkin päälle. He ajoivat pienen lähiön läpi ja ohittivat varsin unisen ostoskeskuksen. "Äsh, laitoin kyllä muutamat paperit vetämään pariinkin paikkaan mutta eihän niistä ole kuulunut mitään. Arden taas yrittää sovittaa aikataulujaan yhteen Kiiran kanssa vaikka minä olenkin sitä mieltä ettei se onnistu ilman sorkkarautaa ja aikakonetta. Jotenkin tuntuu että ne molemmat päätyvät yhdessä opiskelemaan sisustusta tai jotakin muuta tarpeeksi metroseksuaalia", Dora vuodatti ja Owen nauroi.

"Toivottavasti en nyt pidä sinua tarpeettomasti valveilla", Owen sanoi kun etsi sopivaa bussipysäkkiä tai tienpätkää jota voisi käyttää kiepauttaakseen auton nokan takaisin heidän tulosuuntaansa kohti. "Minähän sanoin jo aikaisemmin, ettet sinä pidä. Minua ei ole juurikaan nukuttanut iltaisin enää sen jälkeen, kun en enää joutunut osallistumaan lukion juoksujoukkueen harjoituksiin", Dorabella vastasi ja löysäsi kaulahuiviaan. Auton sisällä alkoi olla jo mukavan lämmin ja tyttö oli varustautunut villavaattein viimaa vastaan.

Owen oli kaikesta huolimatta ryhtynyt ajamaan jo takaisin serkkunsa asuntoa kohti. "Voit jättää minut kyydistä ihan hyvin tässäkin", Dorabella sanoi pian, "oikaisen tuon puiston läpi niin olen kotona parissa minuutissa." "Voin minä viedä sinut perillekin asti", Owen sanoi mutta Doran käsi oli jo ovenkahvalla. "Ihan totta, ei siinä niin kauaa mene. Ja sinullahan se pidempi kotimatka on." Owen hymyili ja pysäytti auton. "Olkoon sitten. Kiitos kun ehdit jutella", poika sanoi ja Dorabella kapusi autosta. "Hyvää yötä."

Vilkutettuaan näkyvistä katoaville auton takavaloille Dora paineli puolijuoksua puiston poikki ja olikin pian taas tutulla katukäytävällä. Yhdestä yläkerran ikkunoista vilkkui vielä valo - Arden siellä odotteli isosiskoaan.

Owen-serkku vaikutti selvästi piristyneen heidän pienen ajomatkansa aikana, Dorabella ajatteli kavutessaan hiljaa portaita ylös. Tyttö huomasi eteisestäkin kajastavan valon - nyt olisi vain muistettava, oliko hän itse jättänyt sen palamaan vai olisiko jompikumpi hänen vanhemmistaan kenties herännyt.
*  *

Vieras kulkukissa oli jossakin välissä päässyt livahtamaan sisälle taloon. Se hiiviskeli jonkin aikaa hiljakseen eteishallissa, aivan kuin olisi tiennyt olevansa luvattomilla teillä.

Kissa huomasi pian eräässä eteishallin nurkassa olevan raapimispuun ja kiipeilytelineen. Se tuoksui melkein kaikilta talon kissoilta, joten nyt tuo mustavalkoinen kulkurikin kiinnostui siitä. Kiinnostui niin paljon, ettei aluksi huomannutkaan vanhan Scott-kissan vaanivan takanaan. Kolli ei hyväksynyt tuota vierasta kissaa reviirilleen ja oli päättänyt häätää sen pois.

Pian Scott sai kuitenkin huomata ettei siitä ollut vastusta nuoremmalle kulkukissalle. Lievän turkinpöllytyksen jälkeen säyseä kolli joutui vetäytymään takavasemmalle.

Kovin kauaa kulkukolli ei tosin saanut nautia valtaamastaan raapimispuusta. Vihainen naukaisu paljasti sille, että talossa olevista kissoista loputkin olivat heränneet. Jean täysikasvuisine pentuineen tuijotti kutsumatonta vierasta raapimispuun juurelta. Kolme yhtä vastaan.
*   *   *

"Hyvä vahtikissa", Antero saikin seuraavana aamuna kehua Betsyä. Mies oli herännyt kissojen nahisteluun ja noussut juuri oikeaan aikaan nähdäkseen kulkukissan pakenevan häntä pörheänä etuovesta. Betsy kehräsi ylpeänä ja otti mielellään vastaan rapsutukset. Mies ei yöllä ollut ehtinyt kissoja kiittelemään vaan palannut suorinta tietä nukkumaan.

Bobby puolestaan istua nakotti itseensä tyytyväisenä kylpyhuoneen kaapistojen päällä. Pöytälevyn alla kulki lavuaariin johtava kuumavesiputki ja ikkunasta näki helposti ulos vain hieman päätään kääntämällä - paikka oli siis täydellinen nuorelle kissalle. Kunhan kukaan ei vain ruvennut juoksuttamaan vettä.

Owen oli jälleen ollut postinhakuvuorossa. Sanomalehtiä kaksin kappalein, vesilasku ja pikaruokapaikkojen mainoksia - ja sanomalehden välissä piilotellut kirje. Owen ravisteli kirjeen käsiinsä urheilusivujen välistä ja tiirasi postileimaa. Preivi oli leimattu kuukausi sitten. Kenen kirje oli ollut matkalla niin kauan? Edellisen kerran posti oli ollut niin myöhässä silloin, kun Danielin postikortti oli saapunut sotilasakatemian syynin läpi vasta sitten kun isoveli itse oli ehtinyt jo lomalle. Hetkinen, Owen ajatteli ja katsoi sitten tarkemmin kirjettä. Kuoreen oli raapustettu "Garpin perhe" tutulla käsialalla. Nuorukaisen sydän jätti noin puoli lyöntiä väliin kun hän nakkasi muut postit eteisen pöydälle ja repi kuoren auki.

Hei kaikki! Siitä onkin aikaa, kun viimeksi sain kirjoitettua. Oletteko te saaneet nautittua loppukesän hetkistä?

Täällä on ollut niin paljon säpinää, että en ole tätä aiemmin joutanut istumaan alas ja nappaamaan kynää käteeni. Se on vaatinut paljon valmisteluja, mutta viimeinkin akatemian oppilaita ryhdytään käyttämään aivan kunnon sotilastehtävissä. Älkää käsittäkö väärin, ei niissä aikaisemmissakaan jutuissa ollut mitään epävirallista tai vähemmän vakavaa, mutta olivatpahan enimmäkseen järjestyksen valvomista tai paraateihin osallistumista. Tämä puolestaan tulee olemaan niitä asioita, joissa sotilaskoulutuksesta on oikeasti hyötyä.

Saattaa tosin mennä aikaa kunnes pääsen seuraavan kerran kirjoittamaan, kentällä kun ei paljon iltalomia jaella. Edellisellä iltalomallani tapasin kyllä erään mukavan henkilön nimeltään Michelle, muistuttakaa minua seuraavan kerran kun tulen käymään että kerron kaiken Michellestä!

Owen oli istahtanut typertyneenä sohvalle lukemaan kirjettä. Hän tiesi että hänen olisi varmaan heti pitänyt juosta hakemaan sekä isä että Gerri paikalle että he olisivat voineet lukea kirjeen yhdessä, mutta jotekin hän ei pystynyt lopettamaan kesken kun oli jo ryhtynyt lukemaan.

Meidän kapteenimme, Johnson nimeltään, on uusi. Hän on joku päämajassa olleita heppuja, mutta nuoruudessaan ilmeisesti hän on ollut kovinkin aktiivinen kentällä. Akatemian puuhissa mukana ollut kersantti Trombull jäi akatemiaan seuraavaa vuosikurssia varten - hän on ilmeisesti hyvä opettaja, mutta kentälle hänellä ei ole asiaa.


Itse tehtävästä minun ei tietenkään ole lupa puhua sen enempää kuin mitä julkisissa lehdissä on sanottu, mutta sellaista se tulee kai jatkossakin olemaan. Erään rajavartioaseman lähistöltä löytyi huolellisesti haudattuja maamiinoja jotka vaikuttivat olleen siellä jo useamman vuoden. Asia pitää kuitenkin tutkia aivan varmuuden vuoksi ja alue varmistaa.

Ensin meillä kaikilla on kahdeksan tunnin junamatka että pääsemme oikealla puolelle maata, sitten vielä jonkin matkaa ennen kuin olemme rajalla. Jotkut poliitikot sun muut toki tekevät omia töitään vähän julkisemmin, mutta kyllä tästä riittää meillekin.

Kirje jatkui seuraavalla liuskalla, Owen tarkasteli paperia kuumeisesti varmistaakseen että aloitti lukemisen juuri oikealta paperin puolelta.

Mutta tarpeeksi minusta - mitä sinne kuuluu? Isä, miten töissä menee, saitko ne turhat osakkeet myytyä? Yksi tutuistani täällä, Miikael, sanoo että hänen uravaihtoehtonsa ovat aina olleet joko kantakessu tai pörssivälittäjä. Varsinainen urasuunnitelma jos minulta kysytään mutta mikäpä minä olen tuomitsemaan. Lupasin mainita hänet isälle siltä varalta että hän joskus vielä päättää vaihtaa alaa.

Tiedän että kumpikaan teistä pennuista tuskin tulee samalle alalle kanssani ja ymmärrän kieltämättä - mutta kertokaa sitten minullekin minne päädytte. Muistakaa ettei kukaan ole sitten kieltänyt kirjoittamasta takaisin vaikka ette tarkkaa osoitettani tiedäkään - akatemia osaa kyllä toimittaa preivin minulle ennemmin tai myöhemmin.

Mutta nyt minun täytyy lopettaa, vänrikkimme viittoilee meille että nyt koko joukkueen on aika lähteä asemalle. Toivottavasti voitte hyvin, nähdään sitten taas jouluna tai, jos en sitä ennen täältä vapaudu, ensi kesänä. Hemmotelkaa kissoja puolestani!
Teidän
Daniel


Owen laski kirjeen viereensä ja nousi sohvalta. Hänellä oli hieman omituinen olo, päässä suhisi. Postia menneisyydestä. Nuorukainen vilkaisi ulos olohuoneen ikkunasta ennen kuin meni hakemaan siskoaan ja isäänsä. Ulkona vaikutti siltä että pian voisi sataa.

*    *    *    *

Koko seuraavan viikon ajan sateita vaikutti tulevan koko kuluneen kuukauden edestä. Sateiden keralla tulivat ukkoset, monessa kodissa saatiin repiä sähkölaitteiden koskettimia seinistä ettei mikään menisi rikki ja ainoa tehtävissä oleva asia vaikutti olevan istua ikkunan ääressä ja tuijottaa sateeseen. Aivan kuin se olisi saanut sen menemään ohi yhtään nopeammin.

Alina oli suorittamassa alkuverryttelyjään nojaten keittiön seinään kiinnitettyyn tankoon. Hän ei ollut tanssija eikä mikään, mutta television jumppaohjelmista opitut tanssijoidenkin käyttämät venytykset olivat osoittautuneet yllättävän tehokkaiksi.

Olohuoneen sohva narahti, isä nousi istuimeltaan ja käveli keittiöön. Alina haki tasapainoaan tangon avulla pysyäkseen pystyssä yhdellä jalalla, oli se sitten vasen taikka oikea jalka.

Isä hieroi hetken silmiään torkkujensa jäljiltä ennen kuin katsahti Alinaan. "Luulin että olet lähtenyt Tiian luokse", hän sanoi ja haukotteli. Alina hymyili.

"En nyt tänään, Tiia sanoi että hänellä on siivouspäivä. Taisipa olla ruokakaupassakin juuri silloin kun soitin. Olisin siellä vain tiellä", Alina vastasi.

"Muistat sitten tehdä läksyt", isä murahti ja kääntyi palatakseen olohuoneeseen. "Vai ennakkotehtäviäkö ne nyt olivat." "Niitä juuri", Alina vahvisti ja koetti keskittyä siihen, että hengittäisi palleallaan eikä rintakehällä.

Alina ei itse asiassa ollut yrittänytkään soittaa Tiialle, kunhan oli halunnut tulla jumppaamaan rauhassa ja tilavammassa paikassa kuin mitä Tiian ja hänen pikkuinen kämppä hänen entisen lukionsa lähettyvillä.

Alina notkisti polviaan ja kumartui tangon ylle, selässä nauskahti mukavasti. Joku lihas tai nivel siellä osui oikealle paikalleen. Veri kohisi mukavasti korvissa.

Tyttö kohottautui pystyyn ja ojensi toisen kätensä suoraksi. Sanottiin että aloittelijoiden kunto nousi kaikkein nopeiten ensimmäisen harjoittelukuukauden aikana. Pian kai nähtäisiin, oliko siinä mitään itua.

*   *   *

Bobby oli ollut miltei kampittaa portaita nousseen Germainen pyörimällä tytön jaloissa nuoren kissan kaikella tarmokkuudella. "No hyvä on, pääset syliin", Gerri sanoi kollille joka juuri yritti haukata hänen hamettaan.

Robert suostuikin olemaan jonkin aikaa syliteltävänä ennen kuin alkoi kiemurrella ja venkoilla Germainen otteessa. "Tahdotko että sinua kannetaan vai ei?" Tyttö kysyi kissalta muka vakavana ja kannatteli tätä käsivarrenmitan päässä. Bobby vastasi nuuskimalla Gerrin kasvoja. "Sinä ja sinun kylmä nenäsi! Hyvä on, senkun menet alas." Kissa pinkaisi tytön jalkojen välistä heti huoneen toiseen kulmaukseen - se oli nähnyt siellä jotakin kiinnostavaa.

"Asettukaa, naukumaijat", Owen koetti hillitä kissakaksosia jotka molemmat olivat kiinnostuneita hänen kädessään olevasta kalakeksistä. Vai yrittivätkö nuo tahallaan ajaa häntä nurkkaan?

Karistettuaan vainoojansa Owen vetäytyi nurkan taakse huokaisemaan. Betsy ja Bobby jäivät narskuttamaan keksinpuolikkaita. Gerri suuntasi suoraan veljensä luokse huomattuaan tämän vapautuneen hännällisistä häiriötekijöistä. "Hyvä että satuit olemaan siinä, etsinkin juuri sinua", Germaine aloitti. "Mitä nyt?" Owen kysyi.

Scottin vaativa moukaisu keskeytti kaksoset. "No mitä? Etkö sinä saa yhtä paljon huomiota kuin lapsesi? Voi toista", Owen kääntyi puhumaan kissalle joka tuntui asettaneen kurssinsa automaattiohjaukselle kohti Owenin farkkuja. "Kertoisin, jos kuuntelisit", Germaine mutisi ja kohautti olkapäitään.

Owen nosti vanhan kollin syliinsä ennen kuin se ehti pyyhkimään märkää kuonoaan hänen housunlahkeisiinsa. Germaine ei voinut muuta kuin katsoa huvittuneena. Velipoika oli kokonaan kissojen vietävissä.

"Maa kutsuu, kuuleeko Owen? Jätä se katti rauhaan", Germaine sanoi. "Hyvä on, hyvä on, odota vain hetki - tämän kynnet ovat kiinni minun puvuntakissani."

Irroiteltuaan kissan itsestään Owen kääntyi viimeinkin katsomaan kysyvästi kaksoissiskoonsa. "Viimeinkin. Owen, nyt on varmaan juuri optimaalinen hetki poimia viimeiset omenat. Jos odotamme vielä ensi viikkoon niin kaikki kasvissyöjäeläimet ehtivät iskeä niihin kyntensä", Gerri selosti. "Eli siis perhoset ja muut hyönteiset tulevat apajille kun omput alkavat pilaantua. Selvä juttu", Owen vastasi.

"Minulle sopii hyvin, isäkin on mennyt jo nukkumaan niin meidän ei tarvitse huolehtia että häiritsisimme häntä", Owen sanoi ja Gerri nyökkäsi. "Hyvä juttu. Tavataan pihalla, minä käyn hakemassa meille korit", tyttö vastasi ja kipaisi matkaan.

Owen seurasi toista vähän vähemmällä nopeudella ja ihmetelln yhä, miten Gerrin onnistui juosta sekä nopeasti että hiljaa pienikorkoisissa juhlakengissään. Kai sekin oli harjoiteltu taito.

Owenin päästessä takakuistille Germaine oli jo odottamassa nurmikolla. Poika lompsi toisen suuntaan kunnes he olivat sopivalla kuuloetäisyydellä. "Puolitoista puuta kummallekin?" Gerri ehdotti ja Owen nyökkäsi. Reilu jako.

Germaine oli aina tottunut aloittamaan kaikkein vanhimmasta omenapuusta, siitä joka kasvoi keskellä heidän alati muuttuvaa tulppaanipenkkiään. Aina edellisten kukkasipulien väsyessä perheellä oli tapana ostaa erivärisiä kukkia että kukaan ei kyllästyisi puutarhaan - ainakin yksi yksityiskohta muuttuisi aina ajan kuluessa.

"Kuinka siellä sujuu?" Gerri huikkasi Owenille joka oli nuorempien puiden kimpussa. "Sujuisi paremmin jos nämä risut eivät läpsisi minua naamalle", Owen vastasi yrittäen toisella kädellään yhtaikaa pitää kahta rehevää oksaa poissa tieltään samalla kun kurotti kohti ylempänä kasvavaa omenaa.

Ylhäällä kasvavat omenat oli oikeastaan helpompi poimia ensin - tai ainakin ne joihin yletti ilman tikkaita. Owen oli huomannut että matalammalla kasvavat omenat pitivät oksat sen verran painavina että jos ne poimi ensin, tikkaita tarvitsi paljon nopeammin kuin mitä päinvastoin tehdessä. Nurmikolle oli kertynyt jo hyvä määrä kastetta, ensi yönä saattaisi taas sataa.

Heillä oli niin monta omenapiirakan reseptiä, ettei Germaine ollut edes varma mitä niistä kokeilisi seuraavaksi. Ehkä jokaista eri reseptiä järjestyksessä? Uudet ensin ja sitten vanhat ja aiemmin kokeillut. Omenoita heillä ainakin riittäisi. Raikas syysilma tuoksui hyvältä, siinä oli aavistus talvea. Niin, talvikin oli tulossa. Elämä jatkuu.

Osan lopuksi julistan iloksenne (kauhuksenne?) että on jälleen aika osakisan! Osakisassa lähimmäksi oikein vastaava voittaa tuttuun tapaan salasanan lisämateriaalisivu Alumiinipurjeveneeseen.

Ja kysymys on tämä: Mistä Jade ottaa nimet Garpien jäsenille?
Jos joku ei jaksa kaikkia vanhoja nimiä muistella tai ei ole aivan ensimmäisestä osasta aloittanut, niin niitä nimiä ovat muistin virkistykseksi nämä:
Noah, Hester, Mary-Beth, Sue, Tulpen, Melony, Raymond, Nancy, Severin, Yvonne, Tabitha, Wilbur, Angela, Wally, Dorabella, Arden, Daniel, Owen, Germaine, Duncan, Roberta, Willie, Midge, Tyrone, Neil ja Lydia.

Danielin "juonta" pitänee selvittää vielä sen verran, ettei nuoren herran kuolemaan liittynyt mitään sen hämärämpää kuin nämä sotilaana olon ammattiriskit: jos työnkuvaan liittyy päänsä pistäminen mehiläispesään sitä joutuu itsekin pistetyksi. Aivan oman hupini vuoksi ujutin sitten noihin takaumakuviin yhden populäärikulttuuriviittauksen (saa arvata minkä? Siitä saa +20 nörttipistettä).
Niin joo ja Marraskuun tarinoissa on jälleen osan sisältöön liittyvä pieni kuvitus.