Tällaista ekstraa taas vaihteeksi. Otsikosta kiitämme jälleen Kettusta. En löytänyt valitettavasti alunperin ajattelemastani taustamusiikista studioversiota, joten voitte kuunnella joko liveversion tästä tai vaihtoehtoisen kappaleen tästä. Eikä kukaan kiellä kuuntelemasta kumpaakin ;) Ah niin, ja edellisessä osassa alkanut kisa ei vielä pääty, lisää tietoa ekstran lopussa!

"Mul on albumissa kuiskaus kesätuulta Varsovasta
pieni siru aikaa kadonneesta maailmasta."

Edu Kettunen - Tuulenhuiske
Kanerva asetteli loput kylmät räiskäleet tarjoilulautaselle ja siirsi sen jääkaappiin. Aamiainen oli sujunut mitä mallikkaimmin, vaikka Arden olisikin halunnut vaahterasiirappia mitä Kanerva ei antanut. Herra tietää millainen sotku siitäkin olisi tullut.

"Hei, miten täällä sujuu? Tarvitsetko enää apua siivouksessa?" Wilbur kysyi ilmaantuessaan jälleen keittiön puolelle. Mies oli vienyt heidän nuorimmaisensa aamupäivänokosille kun Kanerva oli jäänyt huolehtimaan keittiöstä. "En kyllä lainkaan pahastuisi, jos joku kuivaisi tiskit", nainen vastasi ja nyökkäsi kohti astiapyyhettä.
Aamiaisastioiden pesun jälkeen Kanerva halusi ottaa suihkun, joten Wilbur jäi siistimään tiskialtaan ympäristöä. He olivat jälleen heränneet aikaisin, toisin sanoen samaan aikaan kuin Arden.
Wilbur oli juuri saanut keittiösienen kuivaksi ja jättänyt sen altaan pohjalle, tarkoituksenaan heittäytyä vähäksi aikaa sohvalle juuri kun puhelin soi. Mies napisi hetken aikaa puoliääneen kuka oikein soitteli näin varhain aamulla, ennen kuin nousi vastaamaan.
"Haloo? Kyllä, puhelimessa... Herra Anstey? Kyllä, hyvä kuulla..." Kanverva oli tullut suihkustaan, kuuli Wilburin keskustelevan erään työnantajansa kanssa ja taputti tätä ohikulkiessaan kannustavasti käsivarrelle. Wilbur oli saanut kaupattua suuren numeron artikkeleitaan ja kolumnejaan vapaana toimittajana, ja herra Anstey Outolaakson Sanomien johdosta oli yksi heistä, jotka olivat hankkineet enemmänkin hänen tuotoksiaan.
"No, miten kävi?" Kanerva kysyi Wilburin laskettua luurin. "Pitivät viimeisimmästä artikkelistani ja haluaisivat kuulemma kokonaisen sarjan. Suhtauduin vähän varovaisesti, eihän sitä koskaan tiedä milloin muilta suunnilta tulee töitä", mies vastasi.
"Hyvä niin, ja onhan sinulla niin varmemmin aikaa lasten kanssa vietettäväksi", Kanerva sanoi ja Wilbur nyökkäsi. Kanerva teki itse enimmäkseen keikkatöitä eri museoille ja yliopistolliselle  kirjastolle. Heillä oli kummallakin kohtalaisen hyvät säästöt jo opiskeluajoilta alkaen, joten muutamista lomapäivistä ei kehkeytyisi katastrofia.
"Ja voisimmehan me vaikka viedä lapset käymään jossakin silloin kun meillä on molemmilla aikaa", Wilbur jatkoi. "Niin, Dorabella varmasti rakastaisi päivää sillä läheisellä rannalla joka on vähän sivussa päätiestä. Ja Arden rakastaa simpukankuoria!" Kanerva sanoi. 
"Mm-hmm, niin varmaan, minä kuitenkin ajattelin jotakin hieman pidempää matkaa", Wilbur sanoi ja Kanerva otti häntä käsistä kiinni. "Minä tiedän, että sinä ajattelit. Mutta vasta sitten kun lapset ovat vähän kasvaneet. Ja se olisi varmempaakin silloin, kun ainakin jommallakummalla on vakinainen työ." Wilbur joutui myöntymään.
Hän meni petaamaan kamarin vuodetta ja mietti itsekseen. Ainahan se oli ollut niin, kunhan lapset vielä vähän kasvaisivat he voisivat matkustaa jonnekin leikkikenttää pitemmälle. Sitten kun Dorabella osaa kävellä, kun Arden ei yökastele, kun Dorabella pääsee ensin kouluun. Will huokasi ja päätti tarvitsevansa raitista ilmaa.
Puutarhassa oli raikas tuoksu, ja vaikka nurmikko oli kasteinen ei yöllä kuitenkaan ollut satanut. Wilbur etsi kastelukannun käsiinsä ja siirtyi kukkapenkkien pariin. Sekä hän ja Kanerva pitivät heidän puutarhastaan ja pitivät siitä myös hyvää huolta.
Se kuului Kanervan argumentteihin siitä, miksi he eivät voineet matkustaa. Miten puutarhalle kävisi? Mutta eihän se kokoajan hoitoa kaivannut, ja voisivathan he palkata jonkun naapuruston nuoren kastelemaan kukkia kerran viikossa jos he lähtisivät helleaikaan jonnekin, Wilbur oli koettanut perustella.

Jättäen kastelukannun syrjään Will istahti hetkeksi nurmikolle. Taivas oli kauniin sininen, vain muutama yksittäinen pilvenhaituva oli näkyvissä. Näkyiköhän sama taivas muuallekin? Jos näkyi, niin miten kauas? Wilbur nouysi ylös, pudisti päätään ja pyyhki ruohonkorret housuistaan.

Ulkona oli jo niin lämmin, ettei Wilbur oikeastaan huomannut eroa mennessään sisälle taloon.  Yläkerrasta kuului ääniä, Dorabella ja Arden olivat varmasti siellä.

"Täälläkös ne minun jälkeläiseni ovatkin", Wilbur sanoi kavuttuaan toiseen kerrokseen. "Mmmh, täällähän me", Dorabella sanoi ja kaivoi lisää sinisiä puupalikoita puuhapöydän astiasta. Esikoinen menisi kouluun sinä syksynä, ja Dora odottikin sitä asiaankuuluvalla lievällä jännityksellä.

Tyttö jatkoi palikkalinnaansa hetken aikaa ennen kuin pudisteli päätään. "Iskä, saanko mennä piirtämään keittiön pöydän ääreen? Tässä on niin vähän kyniä ja pieniä papereita", Dorabella kysyi. "Saat toki, kunhan varot ettei pöytään tule jälkiä", Wilbur vastasi ja kutitti Ardenia. Dora pomppasi iloisena ylös ja kiiruhti portaat alas.

Wilbur nosti Ardenin syliinsä ja poika kikatti, kun isä heitti hänet ilmaan. Wilburin katse harhautui hetkeksi ulos, kevätkesän päivä oli kaunis ja Will päätti vakaasti viettää seuraavan hiljaisemman viikonlopun lasten kanssa ulkona.

Arden nautti selvästi päästessään pienelle ilmalennolle, vaikka Wilburin mielestä ei läheskään niin paljon kuin mitä hänen isosiskonsa oli tehnyt. Arden menetti intonsa jo parin-kolmen kerran jälkeen, mutta Dora olisi pienempänä halunnut että häntä riekutetaan myöhään yöhön.

Arden hihitti iloisesti kun Wilbur otti hänet jälleen kiinni. "Okei, eiköhän tämä riitä", mies sanoi ja pörrötti pojan lyhyttä vaaleaa tukkaa ennen kuin kiepautti tämän tiukasti kainaloonsa. 

"Äläkä edes yritä hymyillä niin hurmaavasti, minä tiedä että sinä kuitenkin kyllästyt vielä yhden kerran jälkeen ja haluat alas", Will mutisi ja Arden käänsi yhä suupieliään ylöspäin. "Mitäs täällä touhutaan?" Se oli Kanerva, joka oli seurannut miestään yläkertaan. 

"Ei paljon mitään, Arden vain vaikuttaa kaipaavan seuraa", Wilbur sanoi ja laski poikansa lattialle. "Minä viihdytän häntä mielelläni, jos sinä haluat lukea päivän lehden. se on yhä eteisen pöydällä", Kanerva sanoi ja istuutui Ardenin kanssa pienen palikkalaatikon ääreen. "Hienoa, sopii hyvin", Will sanoi ja lähti etsimään lehteään. 

Wilbur istahti lehden kanssa nojatuoliin ja alkoi selata läpi työpaikkailmoituksia. Hän teki niin joka päivä, vaikka joka kerralla tuntuikin yhä enemmän siltä että muut sanomalehdet eivät halunneet ilmoittaa avoimista vakinaisista paikoistaan kilpailijoiden julkaisussa. Puhumattakaan erilaisista aikakauslehdistä ja muista julkaisuista.

Vaikka Wilbur olikin menestynyt erittäin hyvin freelancerina, ei hänellä olisi kerrassaan mitään vakituista toimittajan paikkaa vastaan. Varma oli kuitenkin aina varmaa. Häntä kiinnostavia paikkoja ei vain tuntunut löytyvän. Lopulta mies laski kynänsä kirjahyllyn reunalle ja rupesi selaamaan lehteään hieman laajemmin. 

Säätiedotus lupasi aurinkoista kolmen seuraavan päivän ajaksi. Jostakin syystä hänen katseensa harhautui ulkomaiden ja lomakohteiden sen päivän säätietoihin. Kaksikymmentäkahdeksan astetta Mauilla. Varsovassa 24. 

Sanomalehti tuoksui yhä aavisruksen ulkoilmalta ja tuoreelta painomusteelta. Sisäsivuilla ei ollut kovin paljoa mitään kiinnostavaa. Wilbur luki kuitenkin tunnollisesti jokaisen otsikon ja silmäili läpi pääkirjoituksen sekä kolumnit. Hän lukisi lehden paremmin sitten illalla. Pitihän hänen pysyä ajan tasalla tapahtumista jo vain työnsäkin takia. 

Will jätti sanomalehden pöydälle ja poimi samalla mukaansa lattialle joltakulta unohtuneen mehutölkin. Kovin kauaa se tuskin oli matolla maannut, mehu tuoksui vielä aivan tuoreelta. Wilbur kiikutti tölkin keittiön roskapönttöön. 

Metallisen kannen kolahdus sai Dorabellan nostamaan katseensa piirustuksestaan. "Iskä, voitko antaa minulle vauhtia keinussa?" tyttö kysyi. "Toki minä voin, tarkistan vain onko posti jo tullut", Wilbur sanoi ja nyökkäsi sitten tyttärensä piirustusta kohti. "Onkos tuo meidän talomme?" "On se. Minä odotan pihalla", Dorabella vastasi ja kipitti matkoihinsa. 

Aamun sanomalehti jaettin aina talolle noin kuuden aikoihin aamulla, mutta varsinainen postilähetys saapui vasta muutamaa tuntia myöhemmin. Postilaatikossa odottikin yksi kirje, muutamia laskuja, aikakauslehti sekä pari mainoslipuketta.

"Tuletko sinä?" Dorabella kurkisti sisään takaovesta juuri kun Wilbur oli saanut laskettua paperinipun pöydälle. "Tulen minä, älä hätäile. Ei tässä ole kenelläkään kiire", Will naurahti. "Mutta kun sinä kupeksit aina jossakin", Dorabella vastasi ja sujahti nopeasti takaisin pihalle ja terassin portaita alas. 

Wilbur hymyili ja seurasi esikoistaan keinuille. Dorabella oli itse joskus niin vilkas, ettei hänen perässään ollut pysyä useampikaan ihminen. Onneksi tyttö kuitenkin aina myös paneutui käsillä olevaan asiaan kaikella tarmollaan - tai ainakin suurimmalla osalla siitä - joten Will ja Kanerva eivät lainkaan pelänneet tytön kohtaavan kouluun mennessään keskittymisvaikeuksia.

​Keinun kettingit natisivat kovassa liikkeessä ja Dorabella potki keinuun lisää vauhtia sen lisäksi, mitä isä hänelle työnsi. Keinun toinen puoli odotti Ardenin kasvamista kiikkumisikään. Lämmin tuulenvire sai keinun vauhdin vaikuttamaan entistäkin kovemmalta.

"Joko alkaisi riittää", Wilbur kysyi kun Dora ei jaksanut enää potkia enempää vauhtia vaan odotti isänsä työntävän. "No okei", tyttö sanoi ja hyppäsi alas keinusta. Wilbur hymyili ja huomasi sitten Dorabellan viittovan häntä luokseen.

"Voisitko taas pyörittää minua vähän?" Dorabella pyysi ja tökkäsi päänsä lievästi kallelleen. "No jaa, miksipä ei", Wilbur sanoi. Kaksi paria sandaaleita tassutteli nurmikossa kun he siirtyivät hieman avoimemmalle paikalle.

"Kaikki valmiina?" Wilbur kysyi ja Dorabella nyökkäsi isälleen. Wilbur otti kiinni tyttärensä käsistä ja he alkoivat pyöriä ensin hitaasti, sitten nopeammin. Pian Dorabellan sandaalit jo irtosivat maasta.

Dora kikatti ja kiljui ja huusi isäänsä pyörittämään lujempaa. Kanerva kuuli äänet sisälle asti ja pudisteli hymyillen päätään viedessään Ardenia välipalalle. Dorabella näki vilaukselta lähellään lentävät perhoset ja mietti, mahtoikohan niistä tuntua samalta hurjia kieppejä lentäessä.

Vielä muutaman täyden kierroksen jälkeen Wilbur alkoi huomata, miten hänen kätensä väsyivät ja hidasti lopulta vauhtiaan.

"Ääh, iskä! Ihan vähän aikaa vielä", Dorabella valitti kun Wilbur laski hänet maahan. "Anteeksi vain, tirpiäinen, mutta en vain jaksa enää. Enkä halua vahingossa pudottaa sinua ainakaan ennen kuin kasvatat siivet", Will vastasi. "En minä ole mikään tirppa", Dorabella sanoi, virnisti ja lähti pinkomaan etupihalle. 

Ei tyttö kyllä kovin kaukana lentämisestä ollut, Wilbur mietti suunnatessaan kulkunsa kuistille. Ainakaan hän ei ollut huomannut Doran jalkojen edes koskettavan maata. Mies istahti patiotuoliin ja pyöritteli hetken rasittuneita ranteitaan. 

Tien äänet kuuluivat vain vaimeina takapihan puolelle, mutta siltikin ne vaikuttivat Wilburista voimakkaammilta kuin niiden olisi pitänyt olla. Hän jopa aavistuksen pelkäsi tottuvansa kotiinsa kuuluviin liikenteen ääneen, pitämään niitä hiljaisuutena. Jokin tuossa ajatuskulussa sai Willin muistamaan jotakin ja hän nousi nopeasti tuolistaan.

Se liittyi jotenkin hiljaisuuteen, siitä oli tullut jotakin hänen mieleensä. Erilaista hiljaisuutta kuin tässä nukkumalähiössä. Wilbur muisteli aivan oikein nähneensä perheen valokuva-albumin viimeksi olohuoneen pöydällä.

Will muisti nähneensä siellä erään tietyn kuvan selatessaan kirjaa viime kerran. Hänen ei ollutkaan tarvis kääntää kuin muutama albumin sivu ennen kuin hän löysi sen, mitä oli etsinyt.

Siinä, kuva joka oli otettu Wilburin viimeisenä yliopistovuonna.

Se oli samalla aukeamalla kuin väärään albumiin eksyneet hääkuvat. Wilbur ja Kanerva olivat hankkineet erillisen, valkoisen albumin hääkuviaan varten mutta siinä oli vielä muutama tyhjä paikka. Pitänee muistaa siirtää nämä kaksi, Will mietti ennen kuin kiinnitti jälleen huomionsa etsimäänsä kuvaan.

Hän muisti sen retken mainiosti.

Wilbur ja Stewart olivat hankkineet itselleen hieman vapaa-aikaa viimeisen lukuvuoden lopuille, päässeet yksimielisyyteen siitä miten saisivat pakattua mahdollisimman kevyesti ja lähteneet aluksi julkisella liikenteellä kohti kaupungin rajoja. Päätepysäkiltä he olivat jatkaneet jalan erään luonnonpuiston rajojen ohi.

Viimein he olivat päässeet mukavalle metsäaukealle, jossa oli sopivasti tilaa teltan pystytykseen eikä naapureita jotka häiriintyisivät leiritsijöistä. Heillä oli mukana teltan lisäksi vain pieneen tilaan mahtuvia eväitä, lääketarpeita ja hieman vettä, sekä kattila ja molemmilla linkkuveitsi.

Sekä tietenkin kamera. Wilburin omasta kamerasta oli hajonnut jokin osa ja se kuvasi kaiken vastaväreissä, joten he joutuivat pärjäämään Stewartin digipokkarilla. Eipä sillä, se oli näppärän kokoinen ja oli toiminut koko reissun 

"Noniin, tästä tuli aika hyvä." "Jo oli aikakin! Olen töröttänyt tässä varmaan puoli tuntia." Kaikki otokset eivät tosin olleet päätyneet paperikuviksi asti, mutta parhaat kappaleet kyllä. Sää oli ollut mitä mainioin koko ensimmäisen päivän ajan.

Hyönteiset heitä kyllä kiusasivat. Jotenkin nuo pikku pirulaiset osasivat aina löytää kaikki mahdolliset aukot vaatteissa. 

Stewart keskittyi muotokuvien sijaan maisemien kuvaamiseen. Koska hän oli kantanut tavaroita alkumatkan ajan, Wilbur oli puolestaan lupautunut kokkaamaan ja sytyttämään nuotion. Teltan pystyttämisessä olisi hyötyä useammasta käsiparista.

Illan pimeytyessä he olivat saaneet leiripaikan jo valmiiksi. Einespata oli maistunut yllättävän hyvältä nuotion yllä kokattuna, ja he olivat saaneet kattilan tyhjennettyä ennen kuin pieni sadekuuro oli yllättänyt. 

Se ei kuitenkaan hätkäyttänyt kumpaakaan, Stewart oli vienyt likaisen kattilan läheisen puron viereen, että he muistaisivat pestä sen viimeistään ennen lähtöään. Nuotiokaan ei suuremmin ollut karsinut pienestä vesimäärästä.
Sateen jälkeen Will oli muistanut heidän mukanaan olevan vaahtokarkkipussin ja teroittanut saman tien maasta löytämänsä kepin makeisen paahtamiseen soveltuvaksi tikuksi. Vaikka oli jo myöhä kumpaakaan ei sen suuremmin ollut väsyttänyt. He olivat jutelleet ja paahtaneet vaahtokarkkeja myöhään yöhön, vaikka olivatkin tienneet heräävänsä seuraavana aamuna melkein heti auringonnousuun.
Paikalla ei ollut kuulunut heidän juttelunsa lisäksi juuri muuta kuin nuotion rätinä ja joidenkin yölintujen ääntelyt.
Stewart oli ehtinyt ensimmäisenä viimeisen vaahtokarkin luokse. Nuotiokin alkoi hiljakseen hiipua. Kun oli käynyt selväksi ettei kumpikaan jaksaisi valvoa enempää, oli Wilbur kipannut kattilallisen vettä vielä hehkuvien hiilien päälle.Teltta ei kenties näyttänyt kaikkein tilavimmalta tapaukselta, mutten sen yön se oli kelvannut mainiosti.Seuraavalla sivulla oli enemmänkin vanhoja hääkuvia, Will huomasi selatessaan albumia pidemmälle.Wilburin ja Kanervan häät olivat olleet syyskesällä, silloin kun puut alkoivat saada punaisempia värejä. He olivat lähteneet vielä saman päivän iltana lentokentälle ehtiäkseen ajoissa Varsovan-lennolleen.Kesä olisi Puolassa vielä enemmän voimissaan, mutta päivä ja iltakin olivat olleet mitä lämpimimpiä juuri silloin. Will muisti sen hyvin, samoin kuin hääseremonian ja ulos järjestetyt tarjoilut. Italialaiseen tyyliin valmistetyn hääkeiton, kylmät karpalojuomat ja pihamaalla tanssitun häävalssin.Paikalla oli ollut myös ammattilaisvalokuvaaja, varmistamassa että jokaiselle halukkaalle sukulaiselle ja ystävälle riittäisi varmasti kelpoisen tasoisia muistoja.Eikä tämä ollut edes pahastunut, vaikka Kanerva ja Wilbur olivat välillä unohtaneetkin poseeraamisen kokonaan. Kuvaajan tilillä oli ilmeisesti useampiakin hääkeikkoja, tämä oli varmaan ollut tottunut moiseen.Vaikka Will olisi voinut jäädä katselemaan hänen ja Kanervan hääkuvia vaikka miten kauaksi aikaa, jokin seuraavalla sivulla kiinnitti hänen huomionsa. Se oli yksi hänen Puolassa ottamistaan kuvista.Kanervalla oli kukkamekko ja vanha kesähattu, kuva oli otettu jonkin pienen, hidasliikkeisen joen varrella. Wilbur muisti hyvin leudon tuulen, joka oli pelmutellut heidän molempien hiuksia.Will nousi aavistuksen vastahakoisesti tuolistaan ja vei albumin kirjahyllyyn. Hänen olisi tarkistettava työsähköpostinsa vielä sen päivän puolella, sekä selattava läpi erään verkkolehden artikkeli."Mihinköhän hiivattiin minä latoin cd-soittimen kaukosäätimen?" Wilbur mietti ja tähysteli ympäri työhuonetta. Miellyttävätkin työasiat kärsivät liiasta toistosta, musiikki toisi asiaan hieman mielekkyyttä.Viimein säädin löytyi työpöydän ylimmästä laatikosta ja Will sai musiikin kuuluville. Huoneessa alkoi kaikua Beach Boysin Kokomo ja Wilbur huomasi pöydälle jääneen vanhan matkailulehden.Miten se olikin vielä tallella? Wilbur luuli että se olisi vähintään hautautunut joidenkin vanhojen papereiden alle. Tai ehkäpä Kanerva oli kaivanut lehden esille käyttääkseen jotakin sen eksoottisemmista ruokaresepteistä.Ainakin Wilburin silmään reseptit näyttivät yhä houkuttelevilta. Samoin kuin lomakohteiden kuvaukset ja kertomukset patikkamatkoista levadojen vierillä, ratsastuksesta kamelilla, Tunisian pienistä ravitsemusliikkeistä...Ja hiekkarannat. Rannat joilla käyskenteli nuoria pareja samaan aikaan kun hieman vanhemmat pariskunnat ottivat aurinkoa, lapset kirmasivat vesirajassa kirkkaanväristen kalojen perässä ja heittelivät rantapalloa, kinusivat vanhemmiltaan lupaa uimaan menemiseen tai leijan ostoon.Will pudisti hiljaa päätään haaveilleen, tallettaen sitten lehden työpöydän laatikon pohjalle. Hän lukisi ensin artikkelin ja vastailisi sähköposteihinsa vasta sitten. Wilburilla oli pieni aavistus, että ainakin yksi taho saattaisi pyytää häneltä uutta kolumnia hetken varoitusajalla.Verkkolehden toimittaja oli kieltämättä keksinyt hyvän näkökulman aiheeseensa, mutta muuten teksti tuntui moneen kertaan kulutetulta. Ei siis mahdollista yhteistyökumppania eikä myöskään kilpailijaa, Wilbur huokasi itsekseen.Sähköpostissa oli muutama kiitos jo vastaanotetuista artikkeleista, joku tiedusteli erästä yksityiskohtaa hänen ansioluettelostaan, muutama kysymys vanhoista työtarjouksista.Vastattuaan vielä viimeiseen sähköpostiin Wilbur alkoi poistaa niistä vanhimpia, joita hän ei uskonut enää tarvitsevansa. Yksi vanhemmista viesteistä oli eräältä matkailulehdeltä, jota Wilbur ei muistanut nähneensä kaupoissa aikoihin. Tarkistettuaan sähköpostin alareunassa olleen linkin hän huomasi jakelun vain vaihtaneen nimeään. Mutta asiassa oli muutakin kiinnostavaa.Lehden sivuilla oli tilaustietojen ja näyteartikkeleiden lisäksi lista työntekijöistä, avoimista työpaikoista sekä asiakaspalvelun ja päätoimittajan yhteystiedot. Wilbur oli huomannut asian nopeasti, mutta hän halusi kuitenkin keskustella Kanervan kanssa ennen kuin tekisi päätöksensä. Tilaisuus siihen tarjoutuikin heti samana iltana, kun lapset oli saatu nukkumaan.Sytytettyään tulen takkaan Will asettautui Kanervan viereen. "Kulta?" "Hmm, mitä sanoitkaan?""Minulla olisi idea."



Krääh, se tämän ekstran tarinapuoliskosta. Enää tämä kuvallinen puoli, jonka jälkeen pääsettekin lukemaan lisätietoja osakisaa koskien.

"Tervehdys! Minä olen Elspeth. Te varmastikin tunnette jo vanhempani, Stewartin ja Dianen!"

"Olen täällä teidän seurassanne antaakseni muutaman lisävihjeen viimekertaiseen osakisaan, jonka tarkoituksena on arvata, ketkä ovat isäni Stewartin sekä setäni Milesin vanhemmat eli minun isovanhempani. Oikein voi vastata myös arvaamalla meidän sukunimemme."

"Ja lisävihjeenne ovat tässä. Huomaatte etten ole perinyt huistenväriäni kummaltakaan vanhemmistani, vaan se on peräisin hieman kauempaa. Molemmat isovanhempani nähtiin samassa osassa - ja voisin vielä mainita, että isoisäni nimi on vitsi. Arvauksia ja tietoa voi esittää kommenttien yhteydessä!"

 

Ja ah niin, toissapäivänä oli Kanervan nimipäivä ;)